Viisi urhoa nousi ylös ja asettui riviin: Eumelos, Diomedes, Menelaos, Antilokhos ja Meriones. Akhilleus näytti matkan määräksi erään kuivuneen kelon kahden vaaleanharmaan kiven välissä [kilpa-ajossa oli kierrettävä soikean radan toisessa päässä oleva patsas tai kivi], ja lähetti vanhan Phoinixin sinne valvomaan, että kaikki kävisi täsmällisesti. Sillä aikaa antoi Nestor pojalleen Antilokhokselle hyviä neuvoja.
— Sinulla on hitaimmat hevoset, sanoi hän, mutta ei voitto riipu yksinään siitä. Tyhmä on se mies, joka antaa hevostensa laukata mielensä mukaan ja kulkea rataa omin päinsä. Joka on viisas, hän pitää matkan päämäärän aina silmissään ja pyörtää siellä ympäri juuri parhaalla hetkellä. Hellitä oikeanpuolisen hevosen ohjasta ja kovista sitä sekä huutaen että ruoskalla, mutta kallistu itse vasemmalle ja pidä senpuolista hevosta niin lähellä kiveä, että pyörä miltei koskee sitä! Mutta varo kaikella mokomin ajamasta kiveen kiinni, sillä se olisi kauhea häpeä! Kun kerran olet päässyt kääntymään ympäri ja tullut hiukankin toisista edelle, ei kukaan enää voi ajaa ohitsesi.
Määrätyllä merkinannolla lähtivät kaikki yht'aikaa liikkeelle; pöly ryöppysi kuin paksu pilvi, hevosten harjat hulmusivat ja vaunut olivat milloin maassa, milloin pitkät matkat kokonaan ilmassa. Alussa olivat kaikki jotensakin tasaväkisiä, mutta määräpatsaan kierrettyä alkoi heidän välinsä tulla hyvinkin epätasaiseksi. Ensimmäisenä saapui käännekohtaan Eumelos erinomaisilla hevosillaan, sitten Diomedes Aineiaalta ryöstämällään valjakolla niin lähellä Eumeloksen kintereitä, että hänen hevosensa olivat törmätä Eumeloksen vaunuihin. Ja samassa tuokiossa kävikin heidän molempain hyvin hullusti. Diomedes pudotti ruoskansa ja oli itkeä harmista. Eumelokselta taas särkyi ies, hevoset irtaantuivat toisistaan ja väli-aisa putosi maahan. Itse hän suistui kentälle ja loukkasi pahasti kyynärpäänsä, nenänsä ja leukansa; kyyneleet nousivat hänelle silmiin, eikä hän saanut edes ääntä suustaan. Nyt pääsi Diomedes hänen ohitsensa ja heti hänen jälessään seurasi Menelaos. Mutta juuri kun Menelaos oli päässyt erääseen kohtaan, jossa kevättulva oli uurtanut kuoppia maahan, tulla rytyytti Antilokhos huutaen ja meluten aivan hänen rinnalleen. Menelaos alkoi pelätä, että he törmäisivät yhteen, ja huusi Antilokhokselle, että tämä väistyisi syrjemmälle. Mutta nuorukainen oli kuin kuuro ja sokea ja hosusi hevosiaan yhä pahemmin vaan. Nyt täytyi Menelaoksen hillitä omia hevosiaan välttääkseen kaatumista, ja siinä pääsi Antilokhos hänen ohitsensa.
— Sinä olet hurjapää, Antilokhos, huusi hän kiukuissaan, mutta ennenkuin palkinnon saat, pitää sinun tottavie tehdä vala, että olet menetellyt rehellisesti.
Piirissä istuivat akhaialaiset ruhtinaat ja tähystelivät jännityksellä ryöppyäviä pölypilviä. Idomeneus oli noussut eräälle lähellä olevalle kunnaalle, paremmin nähdäkseen.
— Näenkö oikein vain väärin? huusi hän. Eumeloksen on mahtanut käydä jollain tavoin hullusti, sillä minusta näyttää nyt niinkuin Diomedes olisi etummaisena.
— Elä höpise, sanoi Aias lokrilainen; olet vanha ja heikkonäköinen jo, eikä sinun pitäisi puhua mitään, sillä täällä on kyllä nuorempia ja terävämpiä silmiä. Tietysti Eumelos vielä on etunenässä.
— Sinä ilkeä tyhjänpuhuja, huusi Idomeneus, tule tänne, niin lyömme vetoa! Olkoon Agamemnon todistajana!
Aias nousi kiivaasti ylös, mutta Akhilleus pyysi heitä rauhoittumaan, sillä pianhan nähtäisiin, kumpi heistä oli oikeassa. Ja samassa saapuikin Diomedes perille, pölyn peittämänä, hevoset vaahdossa. Sitten tuli Antilokhos ja heti hänen kintereillään Menelaos. Noin keihäänheittoa jälempänä seurasi Meriones ja viimeisenä kaikista onnettomuuden kärsinyt Eumelos, ajaen hevosia edellään ja vetäen itse vaunujansa. Akhilleus katseli säälivästi Eumelosta ja sanoi:
— Minkä vaurion vuoksi nämä hevoset saapuvat viimeisinä, vaikka ne kuitenkin ovat parhaat kaikista? Olkoon ensimmäinen palkinto Diomedeksen, mutta toinen on kohtuuden mukaan annettava Eumelokselle.