Euryalos, yksi Diomedeen ystävistä, otti vastaan tämän ystävällisen tarjouksen. Molemmat vyöttivät vahvasti vyötäreensä, käärivät vaatteensa ylös ja kietasivat nyrkkiensä ympärille puhvelinnahkaiset viilekkeet, niin että ne tulivat koviksi kuin puunuijat. Siten varustettuina ottivat he yhteen. Katsojain oli mahdoton nähdä heidän nyrkkiensä liikkeitä, mutta läimäykset kyllä kuuluivat. Vihdoin teki Epeios kovan ponnistuksen ja iski Euryalosta korvalle, niin että tämä ponnahti korkealle maasta ja kaatui kumoon. Hän nosti sitten kaatuneen ylös ja käski hänen ystäväänsä tulla korjaamaan häntä. Ja hyvään tarpeesen olikin, että he ottivat huostaansa sekä hänet itsensä että hänen pikarinsa, sillä hän oli aivan tajuttomana ja sylki verta.
Nyt seurasi kilpailu paininlyönnissä. Siinä asetti Akhilleus ensimmäiseksi palkinnoksi kahdentoista härän arvoisen kolmijalan ja toiseksi käsitöitä taitavan naisorjan, jonka arvo oli neljä härkää. Aias Telamonidi ja Odysseus sonnustivat itsensä ja iskivät yhteen. Heidän selkänikamansa rutisivat, ja mistä vaan he tarttuivat toisiinsa kiinni, joko olkapäistä tai kyljistä, siihen jäi aina punaiset sormien sijat. Ottelu kesti niin kauvan, että katsojat alkoivat menettää malttinsa.
— Nosta minut maasta, muuten nouset itse! huusi Aias.
Hän kohotti vastustajansa ilmaan, mutta juuri silloin potkasi viekas Odysseus häntä kantapäällään polven taipeeseen niin voimakkaasti, että hän horjahti ja kaatui selälleen, Odysseus sylissään. Odysseus koetti nyt kohottaa häntä, mutta ei jaksanutkaan, vaan molemmat yhdessä tuuskahtivat uudestaan maahan. Kun he kolmatta kertaa yrittivät yhteen, sanoi Akhilleus:
— Kyllä tämä jo riittää; te olette voittaneet kumpainenkin, ja minä annan teille molemmille saman palkinnon.
Kun palkinnot oli annettu, asettuivat kaikki paikoilleen taas, ja nyt alkoi kilpailu pikajuoksussa. Ensimmäisenä palkintona oli siinä sirotekoinen sidomlainen hopeamaljakko, toisena härkä, kolmantena puoli talenttia kultaa. Aias lokrilainen, Odysseus ja Antilokhos asettuivat rinnatusten riviin, Akhilleus näytti määrämatkan, ja kilpailijat lähtivät juoksuun. Aias ennätti heti edelle toisista, mutta Odysseus pysyi niin lähellä häntä, että hänen huohotuksensa tuntui Aiaan niskaan. Voitonkiihkoisena rukoili Odysseus suojelusjumalattareltaan lisää voimia ja ponnisteli eteenpäin minkä polvista lähti. Juuri kun molemmat olivat tapaamaisillaan hopeamaljakkoa kouraansa, luiskahti Aiaan jalka ja hän tupertui suin päin pölyiseen kenttään. Odysseus tempasi maljakon, mutta heti kun Aias oli päässyt maasta ylös, tarttui hän härkää sarviin, sylkäsi lian suustaan ja sanoi:
— Varmaan on Athene noitunut jalkani; hän kärkkyy joka paikassa auttamassa rakasta Odysseustaan, niinkuin äiti poikaansa.
Kaikilta pääsi sydämmellinen nauru. Kun sitten Antilokhos hetkisen päästä saapui perille kolmantena miehenä, otti hän puolitalenttiaan, ja lausui:
— Kylläpä näkyy, että kuolemattomat suosivat vanhempia miehiä yksin pikajuoksussakin. Aias tosin ei ole minua paljoa vanhempi, mutta Odysseus kuuluu jo menneeseen sukupolveen, eikä sentään kukaan voi kilpailla hänen kanssaan juoksussa — paitse Akhilleusta itseään, tietysti.
— Sanoitpa todellakin sanan, joka ansaitsee korvauksen, vastasi
Akhilleus mairiteltuna; minä lisään palkintoosi vielä puoli talenttia.