Mutta kun ensimmäinen suru oli ohitse, käski Priamos heti ryhtymään hautajaisvalmistuksiin. Metsiin lähetettiin miehiä, härkiä ja aaseja, ja yhdeksän päivää vedätettiin puita valtavaan rovioon, joka pystytettiin muurien ulkopuolelle. Kymmenentenä päivänä oli kaikki kunnossa. Silloin nostettiin Hektorin ruumis rovion harjalle ja puihin pistettiin tuli. Seuraavana päivänä sammutettiin kekäleet viinillä. Hektorin luut koottiin kultaiseen lippaaseen, se käärittiin purppuravaatteeseen ja asetettiin hautaan. Haudan ympäri tehtiin aitaus suurista kivistä, ja niitten keskelle luotiin kumpu. Kaiken aikaa seisoivat vartijat joka taholla tähystelemässä akhaialaisia, etteivät nämä saisi yllättää hautakummun tekijöitä. Vaan kun kumpu oli valmis, lähtivät kaikki ylös Ilioniin ja viettivät siellä loistavat hautajaiskemut.
Niin hautasivat troialaiset parhaan sankarinsa, hevosten tepastuttajan
Hektorin.
28. AKHILLEUKSEN VIIMEISET KOHTALOT.
Jonkun ajan kuluttua Hektorin hautajaisten jälkeen näkivät troialaiset aseilla varustetun joukon tulevan ratsain kaupunkiin päin. Etunenässä ratsasti nuori, kaunis nainen, ja koko hänen joukkonsa oli samoin pelkkiä naisia. Se oli kuuluisa ruhtinatar Penthesileia sota-impineen, joita kutsuttiin amatsoneiksi. Hän saapui auttamaan Priamosta akhaialaisia vastaan.
Riemuiten juoksivat troialaiset uusia liittolaisiaan tapaamaan.
Priamoskin tuli katsomaan heitä ja vei heidät palatsiinsa. Hän piti
Penthesileialle upeat kemut ja antoi hänelle kalliita lahjoja.
Ihastuksissaan teki silloin Penthesileia pyhän lupauksen, että hän
surmaisi Akhilleuksen ja polttaisi akhaialaisten laivat.
Varhain seuraavana aamuna hyppäsi hän ratsunsa selkään ja otti kaksi peistä vasempaan käteensä sekä kaksiteräisen sotakirveensä oikeaan. Toiset amatsonit seurasivat häntä ratsain ja heidän jälestään tulivat troialaiset sotavaunuissaan tai jalan, Pariksen ja Hektorin toisten veljien johtamina. Akhaialaiset hämmästyivät, kun näkivät niin kummallisen näköisiä vihollisia niin peräti oudolla tavalla hyökkäävän kimppuunsa. [Peräti oudolla tavalla; akhaialaiset ja troialaiset eivät milloinkaan taistelleet ratsain.] Alkoi tulinen ottelu, ja molemmin puolin kaatui miehiä, sekä amatsonejakin.
Ainoastaan pieni osa akhaialaisia oli viitsinyt lähteä taisteluun, sillä he ajattelivat, ettei troialaisista Hektorin kaaduttua ollut enää paljoakaan vaaraa. Useat sankarit olivat senvuoksi jääneet leiriin.
Niitten joukossa oli Akhilleuskin ja hänen sukulaisensa Aias Telamoninpoika. He loikoivat Patrokloksen hautakummulla ja pahoittelivat, ettei heillä enää ollut edes kunnollista vastustajaa, jonka kanssa olisi maksanut vaivan mitellä voimiaan.
Kun he siinä olivat joutilaina pitkällään, kuuli Aias sotahuudon lähenevän. Hän nosti päätään ja katsahti Akhilleukseen.
— Sotaveikko, sanoi hän, mikähän ääni se tuolta saapui korvaani? Se oli minusta niinkuin ankaran taistelun melua. Käydäänpä katsomaan, mitä siellä on tekeillä!