Silloin riensivät samalla kertaa esiin Aias, joka ruumista oli kantanut, ja Odysseus, joka sitä oli suojellut. He kaksi eivät olleet milloinkaan olleet oikein sovussa keskenään; Odysseus oli aina pitänyt enemmän Diomedeesta, Aias taas sukulaisestaan Akhilleuksesta. Kumpainenkin tahtoi nyt pitää puoliaan, ja he vaativat, että Agamemnon, Nestor ja Idomeneus ratkaisisivat asian. Nestor vei molemmat toiset syrjään ja kuiskasi, ettei heidän akhaialaisina ruhtinaina sopinut ruveta tätä asiaa ratkaisemaan, sillä päättivätpä he sen kummin päin tahansa, joka tapauksessa saisivat he toisen kilpailijoista vihamiehekseen, joko väkevän Aiaksen tai viekkaan Odysseuksen. Parasta oli hänen mielestään tuoda esille ne troialaiset, jotka ruumiista taisteltaissa olivat joutuneet vangeiksi, ja antaa heidän tuomita.
Niin tehtiinkin. Vangitut troialaiset tuotiin käräjäpaikalle ja vietiin istumaan tuomarien istuimille, ja Aias ja Odysseus tekivät uudestaan kaiken miehistön kuullen vaatimuksensa. Vangit, jotka taistelussa olivat kärsineet enemmän sen miehen kädestä, joka puolusti ruumista, kuin sen, joka sitä kantoi, selittivät Odysseuksella olevan suuremman ansion.
Iloisena otti Odysseus vastaan ihanan palkintonsa. Mutta Aias lähti äänetönnä telttaansa ja istahti sinne, katsomatta ollenkaan puolisoonsa Tekmessaan tai poikaansa Eurysakeeseen, tai puhumatta heille sanaakaan. Tuli yö, mutta Aias ei ajatellut unta, ajatteli vaan sitä häpeää, että häntä pidettiin Odysseusta huonompana. Niin kauvan mietiskeli hän sitä, ja niin rajaton oli hänen vihansa, että hän vihdoin menetti järkensä. Keskellä yötä hyökkäsi hän ulos. Kentällä lähellä hänen telttaansa oli akhaialaisten syöttökarjaa laitumella. Sokean hävityshalun vallassa ryntäsi hän keskelle karjalaumaa, ja löi ja pisti joka suunnalle. Kun hän siten oli tarpeekseen raivonnut, meni hänen hulluuskohtauksensa ohi, ja hän tuli järkiinsä taas ja huomasi, mitä oli tehnyt. Silloin kauhistui hän ja häpesi kurjaa tekoaan. Synkkänä asteli hän telttaansa takaisin ja heitti hyvästit puolisolleen ja pojalleen. Sitten veti hän huotrasta sen saman miekan, jonka oli saanut Hektorilta kunnialahjaksi heidän kaksintaistelunsa jälkeen, ja asetti sen kahvasta maata vastaan, kärjen ylöspäin. Ja kohotti kätensä taivasta kohti ja lausui:
— Yhtä asiaa rukoilen sinulta, Zeus: lähetä veljeni Teukros tänne heti kun minä olen kuollut, ja anna hänen ottaa ruumiini huostaansa, ettei se jää kentälle virumaan! Mutta sinä aurinko, joka nyt juuri nouset loistavissa vaunuissasi taivaan lakea kiertämään, kun sinä olet ennättänyt Salamiin kukkivain niittyjen kohdalle, niin tiukenna siinä ohjaksiasi ja ilmoita vanhalle isälleni ja onnettomalle äidilleni heidän poikansa katkera kohtalo!
Tämän sanottuaan syöksyi hän miekkaansa ja kuoli.
29. PARIKSEN LOPPU.
Akhilleuksen ja Aiaan kuoleman jälkeen kokoontuivat akhaialaiset ruhtinaat keskustelemaan, mitä olisi tehtävä. Kauvan istuivat he neuvottomina, kunnes Kalkhas nousi ja selitti, että hänen mielestään tarvittiin Troian valloitukseen kaksi asiaa: ensiksikin apua Akhilleuksen pojalta Neoptolemokselta, joka oleskeli äitinsä luona Skyroksessa, ja toiseksi ne nuolet, jotka olivat Lemnos-saareen jätetyn Philokteteen mukana ja hänen omiaan. Sekä Neoptolemos että nuolet oli saatava välttämättä noudetuiksi, ja sen miehen, joka niitä lähtisi noutamaan, tulisi olla sekä rohkean että viisaan.
Matkalle Skyrokseen ilmoittautuivat heti Odysseus ja Diomedes. He saapuivat onnellisesti perille ja kohtasivat kuninkaallisen palatsin edustalla nuoren Neoptolemoksen, tekemässä aseharjoituksia, Huomattuaan vieraat juoksi hän heitä vastaan ja vei heidät äitinsä Deidameian ja äitinsä isän Lykomedeen luo. Odysseus kertoi Akhilleuksen kuolemasta, esitti sitten asiansa ja tarjoutui luovuttamaan Neoptolemokselle ne verrattomat aseet, jotka itse oli saanut Thetikseltä lahjaksi. Deidameia puhkesi itkuun, kun kuuli miehensä kaatuneen, ja varoitti Neoptolemosta lähtemästä koko kauheaan sotaan, josta ei ikinä tullut loppua. Lykomedeskin varoitteli tyttärensä poikaa, mutta ei tahtonut sentään suorastaan estää häntä. Nuorukainen itse paloi halusta loistaviin urotöihin, voittamaan yhtä mainehikasta nimeä, kuin oli ollut hänen isälläänkin. Hän syleili omaisiaan ja riensi laivaan. Suotuisalla tuulella nostivat he purjeet ja lyhyen ajan kuluttua ohjasi Odysseus laivansa lahteen Sigeionin niemen taa.
Ihmeekseen näkivät silloin sankarit, että kuuma taistelu oli parhaillaan käynnissä ja että laivaleiri oli suuressa vaarassa. Ja kun he olivat tulleet lähemmäksi rantaa, kuulivat he, että Mysian nuori kuningas Eurypylos, Telephoksen poika ja Priamoksen tyttärenpoika, oli saapunut suuren sotajoukon kanssa Troiaan.
Hän seisoi nyt joukkoineen vallihaudan luona, valmiina tunkeutumaan leiriin. Täynnä taisteluhalua juoksivat nyt kaikki kolme maalle. Odysseus vei heti Neoptolemoksen telttaansa ja antoi hänelle Akhilleuksen aseet. Nuorukainen pukeutui isänsä sotisopaan ja sieppasi käteensä Pelion-peitsen, jota ei sitä ennen kukaan ollut voinut heiluttaa. Sitten riensi hän Odysseuksen seurassa taistelevien myrmidonien luo. Vanha Phoinix syleili häntä kyynelsilmin eikä voinut kyllikseen ihannella hänen voimaansa ja kauneuttaan; oli niinkuin itse Akhilleus olisi noussut Hadeksesta, sanoi hän, Myrmidonit riemuitsivat, ja muutkin akhaialaiset olivat erittäin iloissaan nähdessään hänet. Ja Neoptolemos kävikin heti sellaisella uljuudella taisteluun, että voitollisten mysialaisten täytyi väistyä. Eurypylos jatkoi tosin taistelua iltaan saakka ja vielä seuraavana päivänäkin, mutta vihdoin kaatui hän Neoptolemoksen peitsestä, ja mysialainen sotajoukko hajaantui pakoon.