Kauvan aikaa seisoivat troialaiset kalpeina kauhusta. Kaikkien mielestä olivat käärmeet Athenen lähettämät, rankaisemaan Laoko'onia hänen uhkauksistaan hevosta kohtaan. Ja kaikki innostuivat nyt viemään sitä Troiaan. Toiset asettivat pyöriä sen jalkain alle, toiset punoivat pitkiä köysiä sen ympärille. Mutta kun yksikään portti ei ollut kyllin avara, antoi Priamos särkeä osan kaupungin muuria. Riemusaatossa lähdettiin sitten liikkeelle. Priamos itsekin tarttui köyteen, ja nuorukaiset ja nuoret neitoset vetivät kaikki joukolla, virittäen tuon tuostakin ylistyslauluja Athenelle. Neljä kertaa tarttui hevonen kiinni ja joka kerta kuului sen sisästä kumea kaiku. Mutta se innostutti vetäjiä yhä enemmän vaan, eivätkä he hellittäneet, ennenkuin olivat saaneet hevosen keskelle toria kuninkaallisen palatsin vastapäätä.
Siinä pantiin toimeen suuret kemut, kun kerrankin oli päästy akhaialaisista ja saatu pyhä hevonen kaupunkiin. Ja Priamos ja Deiphobos riemuitsivat enimmin kaikista. Helenakin oli hyvillä mielin, sillä hän tiesi hevosen sisällä olevan pelastajansa, niitten joukossa Menelaoksenkin, Senvuoksi käveli hän kolmeen kertaan hevosen ympäri, taputteli sen pintaa ja huvitteli itseään huutamalla etevimpien akhaialaisten nimiä ja matkimalla samassa heidän vaimojensa ääntä. Tämä leikki olisi kuitenkin voinut päättyä varsin onnettomasti, ellei Odysseus olisi ollut mukana hevosen vatsassa. Sillä kun Diomedes ja muutkin kuulivat nimiään huudettavan, tahtoivat he väkipakolla vastata tai avata aukon. Mutta Odysseus sai töin tuskin hillityksi heidät.
Juhlaa kesti myöhään yöhön, ja paljon siinä syötiin ja paljon juotiin. Vihdoin hiljeni melu; huilut ja lyyrat vaikenivat; laulu ja tanssi lakkasi, ja kaikki troialaiset menivät levolle.
Mutta kun keskiyön hetki oli ohitse, nousi Sinon Skaialaisen portin päällä olevaan torniin, sytytti tulisoihdun ja heilutti sitä edestakaisin ilmassa. Hetkisen kuluttua näkikin hän pimeässä koko akhaialaisen laivaston tulevan Tenedoksen takaa esiin, suuntaavan suoraa päätä lahteen ja laskevan rantaan, ja heti sen jälkeen näki hän tummien joukkojen kiirehtivän maalle. Silloin hiipi hän puuhevosen luo ja kopautteli hiljaa sen kylkeen. Sankarit kuulivat koputuksen ja kääntyivät tarkkaavaisina Odysseuksen puoleen. Tämä esti innokkaimpia koluamasta, avasi itse äänettömästi aukon, pisti hiukan päätänsä ulos ja tähysteli kaikille suunnille. Kun ei hän nähnyt ketään muita paitse Sinonin yksinään, laski hän portaat alas, tuli maahan ja käski toisten tehdä samoin, kuitenkin niin hiljaa kuin mahdollista. Sitten käski hän muutamia nousemaan torneihin ja nujertamaan vartijoita sekä avaamaan portteja; toisia määräsi hän menemään lähestyviä akhaialaisia vastaan ja näyttämään heille revityn kohdan muurissa; vihdoin piti jälelle jääneitten hyökätä palatseihin, surmata troialaisten päälliköt ja anastaa suurimmat kalleudet.
Odysseus itse ja Menelaos riensivät kestiystävänsä Antenorin taloon ja kiinnittivät sen portille pantterin taljan, merkiksi siitä, että se oli rauhoitettu. Sitten murtautuivat he Deiphoboksen palatsiin. Deiphobos heräsi melusta ja pakeni, mutta Menelaos ajoi häntä takaa ja lävisti peitsellään. Sitten juoksi hän ympäri palatsia etsien Helenaa. Kauhistuneena sotamelskeestä ja peläten miehensä vihaa oli Helena kätkeytynyt erääseen pimeään kolkkaan. Sieltä löysi hänet Menelaos vihdoin, ja ajatellessaan sitä häpeää, jonka oli saanut hänen ryöstönsä tähden kärsiä, kohotti hän jo miekkansa ja aikoi upottaa sen entisen puolisonsa rintaan. Mutta samassa heltyi sentään hänen sydämmensä. Hän laski miekkansa alas, tarttui Helenan ranteeseen ja vei hänet hävityksestä pois, tervehtien häntä uudestaan omana kuningattarenaan.
Sillä aikaa pääsivät Aias ja Neoptolemos Priamoksen ja Hektorin palatseihin. Kassandra oli ensimmäisenä huomannut vaaran ja paennut Athenen temppeliin, kietoen siellä kätensä jumalattaren kuvan ympäri. Mutta Aias ryntäsi hänen jälessään, ja välittämättä vähääkään paikan pyhyydestä, tarttui ennustajan hiuspalmikkoihin kiinni ja tempasi hänet alas alttarilta. Neoptolemos hyökkäsi eteenpäin pitkin palatseja ja löi hengiltä useita Priamoksen pojista. Zeuksen alttarilta keskellä palatsinsa pihaa löysi hän itse isä Priamoksen. Neoptolemos pyörähytti veristä miekkaansa ja irroitti yhdellä iskulla vanhuksen harmaahapsisen pään. Sitten juoksi hän Hektorin huoneisiin, riisti siellä Astyanaxin Andromakhen sylistä, nousi poikarievun kanssa korkeaan torniin ja viskasi hänet sieltä alas mustaan syvyyteen.
Samalla tavoin raivosivat voittajat muissakin osissa kaupunkia. Päälliköistä eivät saaneet armoa muut kuin Antenor poikineen. Ainoa, jonka onnistui paeta, oli Aineias. Kun hän huomasi Troian auttamattomasti menetetyksi, otti hän vanhan isänsä Ankhiseen selkäänsä, talutti pientä poikaansa Askaniosta kädestä, ja hiipi liekkien ja savun läpi kaupungista ulos. Hän saikin välttäneeksi kaikki vaarat ja vihdoin onnistui hänen perustaa itselleen kokonaan uusi valtakunta.
Kun aamu valkeni tämän kauhean yön jälkeen, oli koko Troia liekeissä. Suunnattomia saaliita kantaen ja mukanaan suuri joukko troialaisia naisia, jotka oli ryöstetty orjiksi, palasivat akhailaiset viimeistä kertaa vanhalle leiripaikalleen takaisin. Ennenkuin he nousivat laivoihinsa, viivähtivät he Neoptolemoksen pyynnöstä hetkisen Akhilleuksen hautakummulla. Sillä Neoptolemos tahtoi, että suurimmalle troialaisen sodan sankareista oli annettava myös paras osa saaliista. Hänen katseensa kulki pitkin ylhäisimpien troiattarien riviä ja pysähtyi vihdoin Polyxenaan, nuorimpaan ja ihanimpaan Priamoksen vangeiksi otetuista tyttäristä. Hänet raastettiin Akhilleuksen hautakummulle ja uhrattiin kaatuneen sankarin varjolle.
Monivuotisen ankaran taistelun jälkeen olivat akhaialaiset nyt saavuttaneet päämaalinsa. Ryöstetty Helena oli voitettu takaisin ja ryöstäjän koko suku sekä hänen kaupunkinsa oli hävitetty jäljettömiin maan päältä. Voittajilla ei ollut nyt muuta tehtävää kuin palata kotimaahansa. Mutta jos heillä olisi ollut tietäjälahjoja, olisi heidän voittoriemunsa ollut sangen vähäinen, sillä useimpia heistä odotti vaikea ja surullinen kohtalo.
Kalliotörmälle Skamandroksen ja Simoeis-joen väliselle kannakselle, mistä akhailaiset ensi kerran tullessaan olivat nähneet mahtavan Troian tornien ja rakennusten kohoavan auringon säteilevässä valossa, jättivät he nyt ainoastaan savuavia raunioita. Kun palo sammui, peitti raunioitten sora ne kadut, joilla Hektor ja Andromakhe olivat astelleet, ja se on peittänyt niitä vuosituhansia, niin että kauvan on ihmetelty, tokko Priamoksen kaupunkia koskaan on ollut olemassakaan ja tokko Troian sota on ollut muuta kuin kaunis ja viehättävä tarina. Vasta meidän päivinämme on löydetty jätteitä runojen ylistämästä Ilionista.