Me emme saa myöskään unohtaa, että vaikkakin hegeliläinen koulukunta oli hävitetty, ei hegeliläinen filosofia ollut lopullisesti hävinnyt. Strauss ja Bauer edustivat niistä toinen toista puolta ja toinen toista ja kävivät polemiikkia keskenään. Feuerbach murskasi hegeliläisen järjestelmän ja viskasi sen kokonaan syrjään. Mutta kukaan ei voi tehdä loppusuoritusta jonkun filosofisen järjestelmän kanssa yksinkertaisesti julistamalla sen valheelliseksi, ja niin suuren työn käsittävä filosofia kuin Hegelin, jolla oli kansakunnan henkisyyteen niin suunnaton vaikutus, ei antanut niin vain syrjäyttää itseään yhdellä iskulla. Se oli tuhottava sen omalla menettelyllä, joka merkitsee sitä, että sen muoto on murskattava vakaumuksella, mutta säästettävä ne uudet tiedon saavutukset mitä se oli luonut. Kuinka tämä tapahtuu, me tulemme näkemään tuonnempana.

Mutta toistaiseksi 1848 vuoden vallankumous viskasi syrjään kaiken filosofisen väittelyn, yhtä yksinkertaisesti kuin Feuerbach oli syrjäyttänyt Hegelin filosofian. Ja silloin Feuerbach itse tuli hukutetuksi.

II.

Suuri peruskysymys kaikille filosofisille teorioille, varsinkin uusille, liittyy ajattelun ja ihmisen välisiin suhteisiin. Jo varhaisina aikoina, jolloin ihminen oli täydellisesti tietämätön oman ruumiinsa rakenteesta ja toiminnasta ja unennäköjen kiihottamina [Tänä aikana vallitsi barbaarikansojen keskuudessa sangen yleisenä ajatus, että ne ihmisolennot, jotka ilmestyvät meille unissa ovat sieluja, jotka ovat tilapäisesti lähteneet ruumiistaan, ja että niinmuodoin todellinen ihminen joutuu vastuunalaiseksi unissa ilmestyvistä teoista. Täten esim. Imthurm huomasi asianlaidan olevan intiaanien keskuudessa Guineassa v. 1834.] teki sellaisen johtopäätöksen, että ajatukset ja mielijohteet eivät ole heidän omien ruumiidensa toimintoja, vaan erikoisen ruumiissa olevan sieluosaston, joka on jättänyt ruumiin kuolleeksi, ja aina siitä asti ovat he ajatelleet sielun suhdetta muuhun maailmaan. Jos sielu erotti itsensä ruumiista ja jäi elämään, niin ei ollut mitään syytä otaksua että se kuolisi ensinkään; täten syntyi käsitys sielun kuolemattomuudesta, joka alkuasteellaan ei ilmennyt heille lohdutuksena, vaan sallimuksena, jota vastaan ihminen ei voi taistella, ja useinkin sitä pidettiin, kuten esim. kreikkalaisten keskuudessa, suoranaisena onnettomuutena. Sielun kuolemattomuuskäsite ei johtunut uskonnollisesta lohdutuksen kaipuusta, vaan samanlaisesta yleisestä tietämättömyydestä kuin sekin, miten on sielun, jonka olemassaolo keksittiin, käypä sen jälkeen kun ruumis on kuollut. Juuri samalla tavalla ensimmäiset jumalat synnytettiin, personoittamalla luonnonvoimia, ja nämä uskontojen edelleen kehittyessä saivat yhä suuremman ja suuremman yliluonnollisen voiman, kunnes abstraktisen luonnollisen kehityksen kuluessa, tai voisi sanoa erottelun jälkeen monta muuta pienempää jumalaa kehitettiin, ja lopulta kaikkikäsittävä yksijumaluususkonto otti sijansa ihmisten mielissä.

Kysymyksellä ajattelun suhteesta ihmiseen, hengen suhteella luontoon — universaalisen filosofian korkein kysymys — ei siis ole vähemmän kuin kaikilla uskonnoillakaan, juurensa raakalaisajan rajoitetuissa ja tiedottomissa ajatuksissa. Se voi tulla ymmärretyksi ensi kerran, ja sen täydellinen merkitys voidaan käsittää vasta silloin, kun ihmiskunta heräsi pitkästä kristillisen keskiajan talviunestaan.

Kysymys ajattelun suhteesta olemassaoloon; kysymys, joka on myöskin pelannut suurta osaa keskiajan skolastiikassa; kysymys, mikä oli alkuhenki eli luonto; tämä kysymys on nyt muuttunut, huolimatta kirkosta, täksi kysymykseksi: "Onko jumala luonut maailman vai onko maailma iankaikkinen?"

Kun tähän kysymykseen vastattiin yksi yhdellä ja toinen toisella tavalla, jakaantuivat filosofit kahteen suureen leiriin. Toinen näistä puolueista, joka asetti hengen synnyn edelle luontoa ja niin muodoin loppukädessä hyväksyi luomisteorian, muodossa tai toisessa — ja tämä luominen on filosofien mukaan, ja erikoisesti esim. Hegelin mukaan, vieläkin oudompi ja mahdottomampi kuin kristinusko — joutui idealistien leiriin. Toiset taasen, jotka tunnustivat luonnon alkulähteeksi, kuuluivat erinäisiin materialistisiin koulukuntiin.

Nämä kaksi selitystä merkitsivät kuitenkin jotain muuta. Idealismia ja materialismia, joita termejä ei alkujaan käytetty missään muussa merkityksessä, ei tässäkään käytetä muussa merkityksessä. Me saammekin nähdä mikä sekaannus siitä kehittyy, jos näitä termejä yritetään käyttää tämän yhteydessä muussa merkityksessä.

Kysymyksellä ajattelun ja olemassaolon suhteissa on toinenkin puolensa, nimittäin, missä suhteessa ovat meidän ajatuksemme meitä ympäröivässä maailmassa tähän maailmaan itseensä nähden. Kykenevätkö meidän ajatuksemme huomaamaan todellisen mailman? Voimmeko me meidän aatteissamme ja huomioissamme todellisesta maailmasta synnyttää oikean kuvan todellisuudesta? Tätä kysymystä kutsutaan filosofisella kielellä ajattelun ja olemassaolon tajunnaksi, jonka myöntää suuri enemmistö filosofeista. Esimerkiksi Hegelin mukaan sen tunnustaminen on ilmeistä, sillä se mitä me tiedämme varsinaisesta maailmasta on sen sisältö, meidän ajatuksemme mukaan; se mikä pakottaa mailman edistykselliseen ymmärtämiseen, ikäänkuin se olisi absoluuttinen aate, joka absoluuttinen aate on ollut olemassa jossain, erillään maailmasta ja ennen maailmaa; ja että ajatus voi havaita sen sisällön sellaisena kuin se on tässä esitetty, heti alusta, näyttää itsestään selvältä. On myöskin ilmeistä, että se mikä tässä voidaan todeta on jälleen salattu otaksumiin. Mutta tämä ei estä Hegeliä ensinkään vetämästä edelleen johtopäätöstä hänen ajatuksen ja olemassaolon alkuperän todistuksistaan, että koska hänen filosofiansa on oikea hänen ajatuksissaan, se on niinmuodoin ainoa oikea, ja että ajatuksen ja olemassaolon käsitteen tulee osoittaa itsensä siinä, että ihmiskunnan tulee muuntaa hänen filosofiansa teoriasta käytännöksi ja koko mailman tulee asettua hegeliläiselle perusteelle. Tämä on mielikuvitelma, jonka hän on luonut kuten kaikki muutkin filosofit.

Tämän lisäksi on toinen laji filosofeja, nimittäin ne, jotka asettavat kyseenalaiseksi maailmankaikkeuden tuntemisen tai ainakin sen täydellisen tuntemisen. Näihin kuuluu uudemman ajan filosofeista Hume ja Kant, jotka ovat näytelleet kunnioitettavaa osaa filosofian edistyksessä. Tämän näkökannan on Hegel kumonnut niin pitkälle kuin se on mahdollista idealistiselta näkökannalta. Feuerbachin materialistiset lisäykset siihen ovat mestarillisia mutta ei syvällisiä. Murhaavin edellämainitun, samoin kuin kaikkien muidenkin rajoitettujen filosofisten ajatusten kumoamisesta on käytännöllinen tulos, nimittäin kokeilu ja teollisuus. Jos me nimittäin voimme todistaa aatteemme paikkansa pitäväisyyden omaperäisellä käytännöllisellä kokeilulla ja kehittää sen erinäisistä alkutekijöistä, käyttäen sitä omiin kauppatarkoituksiimme, niin kantilainen fraasi "Ding an Sich" (olento itse) menettää kaiken merkityksensä. Kemialliset ainekset joista muodostuu kasvien ja eläinten ruumiit, pysyivät aivan samanlaisena "Dinge an Sich", kunnes orgaaninen kemia todisti tämän asian toisin kerran toisensa jälkeen, jolloin "olento itse" tuli olennoksi meille, kuten väripuun väriaine, jonka me emme enään sallineet kasvaa maassa, vaan valmistimme samanlaista väriainetta ja paljon halvempaa ja yksinkertaisemmin hiilitervasta. Kopernikuksen [Nikolai Kopernikus (1473—1543) uudenaikaisen tähtitieteen ja n.s. heliosentrisen maailmanjärjestelmän kuuluisa keksijä, joka ensiksi väitti, 1) Että maapallo pyörii lännestä itään kiinteän akselin ympäri. Tästä seuraa taivaankappalten jokapäiväinen, näennäinen liike idästä länteen. 2) Maa liikkuu samalla kun se pyörii akselinsa ympäri lännestä itään, samassa suunnassa auringon ympäri. 3) Samoin kuin maapallo kiertävät myös kaikki kiertotähdet aurinkoa, josta seuraa että ne välistä näyttävät seisovan paikallaan, välistä taas liikkuvan taaksepäin. — Vähän ennen kuolemaansa julkaisi K. pitkällisen työnsä tulokset teoksessaan "De Revolutionibus Orbium Celestium" (Taivaankappalten vallankumous.)] järjestelmä oli vielä kolme sataa vuotta sitten joukko otaksumia, tosin kylläkin sitä tuki sadat, tuhannet jopa kymmenen tuhatta seikkaa, mutta se oli otaksuma sittenkin. Mutta kun Leverrier [Urbian Jean Joseph Leverrier (1811—77), kuuluisa ranskalainen tähtitieteilijä, Neptunuksen löytäjä] tämän järjestelmänsä avulla keräämiensä ainesten avulla löysi tähän asti tuntemattoman planeetan, ja vielä sen lisäksi laski sen aseman avaruudessa mikä tällä planeetalla siinä välttämättömästi täytyi olla, ja kun myöhemmin Galles löysi tämän planeetan varsinaisesti, oli Kopernikuksen järjestelmän pätevyys todennettu. Mutta jos tästä huolimatta kantilaisen aatteen uudestaan henkiin virkistämistä on yritetty — Saksassa puolkantilaisten toimesta, ja Humen kannattajien taholta Englannissa (jossa tämä suunta ei ensinkään kuollut) — jumalankieltäjien taholta, on se, pitkän teoreettisen ja käytännöllisen näiden aatteiden kumoamisen jälkeen, tieteellisesti askel taaksepäin, ja itseasiassa pelkkää materialismin tunnustamista häpeällisellä tavalla ja salaisesti, ja sen kieltämistä maailman silmissä.