Mutta filosofit eivät olleet vielä tällä pitkällä ajalla Descartesista Hegeliin ja Hobbesista Feuerbachiin läheskään puhtaan järjen ohjaamia, kuten he luulivat. Päinvastoin heitä kannusti todellisesti ja erikoisesti voimakkaat ja mahdollisimman nopeat askeleet luonnontieteen ja teollisuuden hallintaan. Materialistien keskuudessa tämä ilmiö tuli sangen pian pinnalle, idealistiset järjestelmät taas täyttivät itsensä yhä suuremmassa määrin materialistisella sisällöllä ja pyrkivät tasoittamaan aineen ja hengen välistä ristiriitaa pantheismilla [panteismi — järjestelmä joka perustuu otaksumaan, että maailmankaikkeus on jumala. — Suom. muistutus], niin että loppukädessä Hegelin järjestelmä edusti pelkästi ylösalaisin käännettyä materialismia, idealistisen menettelyn ja sisällön mukaan.

Tosin Starcke teoksessaan "Feuerbachin filosofian piirteistä", pyrki tutkimaan ajattelun ja olemassaolon suhteiden peruskysymyksiä. Tämän jälkeen huomatuimpien filosofien aatteita, erikoisesti Kantin jälkeläisten, käsitellään tarpeettoman vaikeatajuisella kielellä, ja jossa Hegel, johtuen liian virallisesta painokkuudesta joissakin kohdin hänen teoksissaan, ei saa hänelle kuuluvaa tunnustusta, sitten seuraa sangen runsas kuvaus Feuerbachin metafysiikan kehityksestä, sellaisena kuin se ilmenee tämän filosofin tunnetuimmissa teoksissa. Tämä kuvaus on mestarillisesti ja taidokkaasti esitetty, ja kuten koko teos, on liioteltavasti täytetty, ei aina vältettävissä olevilla filosofisilla fraaseilla, joka on sitäkin tuskastuttavampaa, kun kirjoittaja ei osaa erottaa eri koulukuntien lausetapaa, eikä tunne edes Feuerbachin itsensä ajatusvivahduksia, vaan sekoittaa eri koulukuntien selitykset toisiinsa, ja erikoisesti sekoitti tähän kuvaukseen sen aikuiset lahkolaispyrkimykset, jotka kutsuivat itseään filosofisiksi koulukunniksi.

Feuerbachin filosofia kehittyy eteenpäin hegeliläiseen materialismiin — ei oikeauskoiseen hegeliläisyyteen, tosiaankin — se on kehitystä vissistä lähtökohdasta, joka särkee täydellisesti välit edeltäjänsä idealistisen järjestelmän kanssa. Kumoamattomilla totuuksilla hän tulee johtopäätökseen, että hegeliläinen ajatus absoluuttisen aatteen olemassaolosta ennen mailmaa, ja erinäisten loogillisten kategorien synty ennen maailmankaikkeutta, ei ole mitään muuta kuin mielikuvituksessa elävä usko maailman ulkopuolella olevasta luojasta; että aineellinen, järjellinen, varsinainen maailma, johon me itsekin kuulumme, on ainoa todellisuus, ja että meidän tajuntamme ja ajatuksemme, kuinka hyvänsä yliluonnollisilta ne näyttävätkin, ovat ainoastaan todistuksia elimellisestä orgaanista, aivostosta. Aine ei ole järjen tuote, mutta järki on aineen korkein tuote. Tämä on luonnollisesti puhdasta materialismia. Mutta kun Feuerbach pääsi tähän asteeseen, hän pysähtyi. Hän ei voinut sivuuttaa tavallista filosofista ennakkoluuloa — ennakkoluuloa, ei esinettä, vaan materialismin nimeä kohtaan. Niinpä hän lausuukin: "Materialismi on minulle ihmisen olemassaolon ja tietoisuuden rakennuksen peruste, mutta se ei ole minulle sitä mitä se on fysiologille ahtaassa merkityksessä, kuten esim. Moleschottille [Jacob Moleschott, etevä fysiologi, toimien m.m. Zürichin yliopiston fysiologian professorina, johon toimeen hänet nimitettiin v. 1856, sittemmin samassa toimessa Torinossa ja Roomassa. Hän oli aikansa etevimpiä tiedemiehiä alallaan, tutkien fysiologian eri aloja, kuten verta, hengitystä, valon vaikutusta aineen vaihdokseen y.m. Kirjoitti useita huomattavia teoksia tutkimustensa tuloksina. — Suom. muistutus.], sillä heille on materialismi välttämättömästi rakennus itse. Taaksepäin minä olen sopusoinnussa materialismin kanssa, mutta en eteenpäin".

Tässä sekottaa Feuerbach materialismin, joka on maailmankaikkeuden filosofia, vaatien vissiä ymmärtämystä aineen ja hengen välisistä suhteista, nimittäin siihen nähden missä erikoismuodossaan tämä filosofia ilmeni vissillä historiallisella aikakaudella — nimittäin kahdeksannellatoista vuosisadalla. Vieläkin enempi, hän sekotti materialismin sen onton ja raa'an muodon kanssa, missä kahdeksannentoista vuosisadan materialismi ilmeni nykyisin naturalistien ja lääkärien mielissä, jonka tekivät suosituiksi Büchner, Vogt ja Moleschott viisikymmentävuotisilla kirjoituksillaan. Mutta kuten idealismi on sivuuttanut monta kehityksellistä etenemissarjaa, samoin materialismi, ja jokaisella tunnetulla löydöllään luonnontieteen eri aloilla, se on ollut pakotettu muuttamaan muotoaan; sen jälkeen, historiakin, joka on alistettu materialistisen menetelmän alaiseksi, on löytänyt itselleen uuden tien edistyksessä.

Edellisen vuosisadan materialismi oli liiaksi mekaanista, sillä kaikki luonnontieteet, samoin kuin mekaaniset tieteet olivat kyenneet siihen aikaan vetämään johtopäätöksiä ainoastaan taivaankappalten, luomakunnan elimistöjen ja ainekokoomusten mekanismista. Kemia oli olemassa aluksi ainoastaan lapsellisessa, alkuasteessaan. Biologia oli silloin vielä kapaloissaan, kasvien ja eläinten organismia tutkittiin ainoastaan sangen pintapuolisella tavalla, ja selitettiin näitä tutkimuksia pelkästi niiden mekaaniselta kannalta; juuri samalla tavalla kuin eläin oli Descartesille ainoastaan kone, samaa oli ihminen kahdeksannentoista vuosisadan materialisteille. Mekaanisten menetelmien täydellinen sovelluttaminen niihin kehitysilmiöihin, jotka ovat kemiallisia ja orgaanisia luonteeltaan ja joiden kautta tosin mekanismin laitkin ilmenevät, mutta jotka joutuvat syrjään sysätyiksi toisten korkeimpien lakien toimesta, tällainen menetelmä on syynä sille eriskummaiselle, mutta ajan huomioonottaen väistämättömälle ahdasnäköisyydelle, mikä oli ominaista ranskalaiselle materialismille.

Toinen erikoinen tämän materialismin rajoittuneisuus ilmenee siinä, ettei se kyennyt edustamaan maailmankaikkeutta prosessina, yhtenäisenä ainekokoomuksena, joka on saanut muotonsa edistyksellisessä kehityskulussa. Tämä rajoittuneisuus vastaa sen ajan luonnontieteiden kehitysastetta ja niihin liittyviä metafyysisiä piirteitä, se on, dialektiikkavastaisia sen ajan filosofien menettelyjä. Silloin tajuttiin, että luonto on lakkaamattomassa liikkeessä, mutta tämä liikunta sen aikaisen yleisen käsityskannan mukaan, kulki sisäänpäin kääntyvää ympyräliikettä, eikä niinmuodoin milloinkaan siirtynyt visseistä rajoistaan, ja niin ollen aiheutti samat tulokset kerta toisensa jälkeen. Tämä ajatus oli sille aikakaudelle välttämätön. Kantilainen teoria aurinkokuntain syntyteoriasta asetettiin ensin näytteille ja katseltiin pelkkänä ihmeenä. Maapallon geologisen kehityksen historia oli silloin vielä kokonaan tuntematon, ja ajatusta että nykyään elävät luomakunnan esineet olisivat tuloksia pitkäaikaisen kehityksen etenemisestä, jonka kuluessa ne ovat kehittyneet alhaisimmista muodoista täydellisempiin, ei voitu siihen aikaan tieteellisesti todistaa. Tämä epähistoriallinen käsitys luonnosta oli siis välttämätön. Me emme voi syyttää kahdeksannentoista vuosisadan filosofeja tästä, koska Hegelissä ilmenee vielä sama puutteellisuus. Hänen selityksensä mukaan luonto on ainoastaan pelkkä ulkonainen muoto aatteesta, joka ei kykene edistymään ajan mukana, mutta ainoastaan laajentamaan moninaisuuttaan laajemmalle, niin että se näyttelee kaikki itseensä sisältyvät kehitysmuodot samanaikaisesti, ja on tuomittu kertaamaan saman prosessin. Ja tämän järjettömyyden kehityksen laajentumisesta mutta ajan kanssa erossa olevana — mikä on perusedellytys kaikelle kehitykselle — Hegel sovelluttaa luontoon, juuri aikakaudella, jolloin geologia, sikiökehitysoppi, eläinten ja kasvien fysiologia, ja epäorgaaninen kemia olivat rakentumassa, ja jolloin ennen kaikkea lupaavia ennustuksia myöhemmästä kehitysteoriasta ilmestyi näiden uusien tieteiden keskelle (esim. Goethe ja Lamarck), mutta kun järjestelmä niin vaati, niin metodin, järjestelmän rakkaudesta täytyi osoittautui epärehelliseksi itselleen.

Tällä epähistoriallisella käsityksellä oli vaikutuksensa myöskin historian alalla. Tällä alalla taistelu keskiajan jäännöksiä vastaan piti näkökannan rajoitettuna. Keskiaikaa pidettiin ainoastaan pelkkänä historiallisena häiriönä tuhatvuotisen barbarismin kautta. Keskiajan suuria etenemisiä — eurooppalaisen tietoisuuden laajentumista, suurten kansakuntien näyttämölle ilmestymistä, jotka kohosivat, toinen toisensa jälkeen, ja lopuksi neljännentoista ja viidennentoista vuosisadan tavattomia teknisiä saavutuksia — kaikkea tätä ei kukaan kyennyt huomaamaan. Näinmuodoin terve näkökanta suuresta historiallisesta kehityksestä kävi mahdottomaksi, ja näin historia palveli pääasiallisesti vain esimerkkien ja kuvauksien keräämisessä filosofeille.

Suulaat kaupustelijat, jotka yhdeksännentoista vuosisadan viisikymmentäluvulla Saksassa omaksuivat materialismin itselleen, eivät kuitenkaan missään tapauksessa pelastuneet teoriainsa ahdasnäköisyydestä. Kaikki tieteen uudet saavutukset olivat heille pelkästään todistuksia luojan olemassaoloa vastaan, ja tosiaankin heidän kaupustelija hommansa oli kaukana siitä, että he olisivat kehittäneet teoriojaan edemmäksi. Idealismi oli ketjunsa lopussa ja säikähtyi kuoliaaksi 1848 vuoden vallankumouksesta. Kuitenkin sillä oli ilo nähdä materialismin vajoavan yhä alemmaksi. Feuerbach oli ehdottomasti oikeassa kieltäytyessään omaksumasta mitään vastuunalaisuutta tällaisesta materialismista, sittenkään hänen ei olisi tarvinnut ryhtyä sekottamaan kuljeskelevien suupalttien opetuksia yleisen materialismin kanssa.

Kuitenkin meidän on pantava tässä merkille kaksi seikkaa. Feuerbachin eläessä oli tiede vielä kiihkeässä kuumetilassaan, selviten verraten paljon vasta viimeisen viidentoista vuoden ajalla; uutta materialistista tietoisuutta saatiin tähän asti ennenkuulumattomassa määrin, mutta niiden keskinäisten suhteitten määrittely ja järjestely tässä suunnattomassa uusien löytöjen kaaoksessa kävi mahdolliseksi vasta myöhemmin ensi kerran. Totta on, että Feuerbach oli elänyt nähdäkseen kolme tärkeää löytöä — se on, solun, energian siirtämisteorian ja kehitysteorian, joka on tunnustettu sitten Darwinin. Mutta kuinka voi yksinäinen maalla-asuva filosofi käsittää näiden keksintöjen täyttä arvoa silloin, kun luonnontieteilijät itsekin osaksi väittivät niitä vastaan ja osaksi eivät tienneet miten edistää niiden tunnetuksi tekemistä? Häpeä lankeekin yksinomaan Saksassa vallitsevien kurjien olosuhteiden kontolle, jossa filosofian professorien istuimet oli täytetty tietämättömillä lainoppineilla matelijoilla, samalla kun Feuerbachin, joka loisti korkealla yläpuolella heitä kaikkia, täytyi asua ja pysyä terävänä pienessä maalaiskylässä. Ei ole näin ollen häpeäksi Feuerbachille, ettei hän milloinkaan kyennyt täysin käsittämään luonnontieteellistä kehityksellistä filosofiaa, joka tuli mahdolliseksi ranskalaisen materialismin erinäisten piirteiden hävittyä.

Toiselta puolen Feuerbach oli täysin oikein sitä mieltä, että tieteellinen materialismi on inhimillisen tietoisuuden rakennuksen perustus, mutta ei rakennus itse, sillä me emme elä yksinomaan luonnossa, vaan inhimillisessä yhteiskunnassa, ja tällä on edistymisteoriansa ja tieteensä, joka ei suinkaan ole vähäisempi kuin luonnon teoria ja tiede. Oli näinmuodoin välttämätöntä luoda yhteiskuntatiede, se on, niinkutsutut historialliset ja filosofiset tieteet, sopusointuun materialististen perusteiden kanssa ja uudestaanrakentaa niille. Mutta tämä ei ollut sallittua Feuerbachille. Tässä hän takertui, huolimatta "perusteista", joutuen idealismin monimutkaisiin kahleisiin, ja tämän hän itse todistaa sanoissaan: "Taaksepäin minä olen materialismin kanssa sopusoinnussa, mutta en eteenpäin." Mutta Feuerbach ei mennyt eteenpäin näkökantoineen inhimillisestä yhteiskunnasta, siitä mitä hän omasi vuosina 1840—1844, pääasiallisesti sen yksinäisyyden takia, jossa hän oli pakotettu ajattelemaan kaikki yksinään, sen sijaan että hän olisi ollut ystävyydessä ja taisteluissa vertaistensa tiedemiesten kanssa, joskin hän oli mitä ystävällisin kaikista filosofeista toverilleen. Me tulemme näkemään miten hän täten jäi idealistiksi. Me tässä vain panemme merkille, että Starck etsi Feuerbachin idealismia väärästä paikasta. "Feuerbach on idealisti; hän uskoo ihmiskunnan edistykseen". "Perusteet, kaiken tukipylväät eivät ole siis mitään muuta kuin idealismia. Realismi (todellisuus) ei ole meille mitään muuta kuin suoja erehdyksiä vastaan, seuratessamme idealistisia vaikutelmia. Eivätkö myötätunto, rakkaus ja innostus totuuteen ja oikeuteen ole ihanteellisia voimia?"