Ensinnäkin idealismi määritellään tässä ei olevan mitään muuta kuin ihanteellisten päämäärien seuraamista. Näillä määrittelyillä viitataan Kantin idealismiin ja "Kategorisen imperatiiviin". Mutta Kant itse kutsuu filosofiaansa "transcendentaaliseksi idealismiksi" [transcendentaalinen filosofia, joka selittää menevänsä pitemmälle kuin kokemus voi mennä. — Suom. muistutus.], ei sentähden, koska hän käsittelee siinä moraalisia ihanteita, vaan aivan toisista syistä, kuten Starcken hyvin tulisi muistaa.

Se pohjaton olettamus, että filosofinen idealismi heiluu moraaliin uskomisen ympärillä, se on yhteiskunnallisissa ihanteissa, ilmestyi saksalaisen filosofiavastaisen filistealaisen mukana, joka syöksi muististaan muutamia filosofisia vajavaisuuksia, jotka hän oli löytänyt Schillerin runoista. Kukaan ei ole kritiseerannut kuolettavammin Kantin ontuvaa kategorista imperatiivia — ontuvaa siksi, koska se perustui mahdottomuuksille eikä niin ollen milloinkaan saavuttanut todellisuutta — ei kukaan ole pilkannut säälimättömämmin Schillerin filistealaista sentimentaalisuutta, sen toteuttamisella mahdottomien aatteiden vuoksi kuin juuri idealismin suurin profeetta Hegel.

Toiseksi, sitä seikkaa, että inhimilliset tunnelmat lähtevät aivostosta, ei voida välttää — yksinpä syöminen ja juominenkin, joita harjoitetaan nälän ja janon sammuttamiseksi, tuntuvat aivostossa ja taas niiden päätyttyä tuntuu aivostossa tyytyväisyyden tunnelma. Ulkonaisen mailman todellisuudet tunkeutuvat ihmisen aivostoon, heijastuvat sieltä tunnelmina, ajatuksina, toimintaohjeina, toimintahaluina, lyhyesti sanottuna, aatteellisina pyrkimyksinä, ja tässä muodossa tulevat aatteellisiksi voimiksi. Jos tämä seikka, että tämä ihminen seuraa aatteellisia taipumuksiaan ja myöntää että aatteellisilla voimilla on vaikutusvalta häneen nähden, jos tämä tekee hänestä idealistin, silloin jokainen ihminen on vississä mielessä synnyltään idealisti, ja kuinka nämä asianhaarat huomioon ottaen materialisti voi olla olemassa?

Kolmanneksi, vakuudella, että ihmisyys, ainakin nykyisin, on kokonaisuudessaan kehityksen alainen, ei ole mitään tekemistä materialismin ja idealismin välisen vastakkaisuuden kanssa. Ranskan materialisteilla oli tällainen mielipide fanaattisesti, eikä vähemmässä määrin kuin Voltairella ja Rousseaulla (jotka uskoivat jumalan olemassaolon, mutta taistelivat vallitsevaa kirkkoa vastaan) ja nämä tekivät mitä suurimpia persoonallisia uhrauksia sille. Jos kukaan on milloinkaan uhrannut koko elämänsä totuuden ja oikeuden innostamana, sen sanan moraalisessa merkityksessä, niin sellainen oli esim. Diderot.

[Denis Diderot (1713—84), kuuluisa ranskalainen kirjailija ja filosofi. Syntyi sepän poikana Champagnen maakunnassa, elättäen nuoruudessaan itseään kirjoituksillaan. Ensi kerran herätti hän suurempaa huomiota, julkaisemalla teoksensa "Pensées Philosophiques" 1746, jossa ankarasti asettui vastustamaan positiivista, perinnäistä kristinoppia, uskoa "vihan ja koston jumalaan", mutta vastusti myöskin ateismia. Sittemmin oli hän "Suuren Ensyklopedian" (tietosanakirjan) päätoimittajana, jonka toimittamisessa osoitti tavatonta monipuolisuutta, ja tiedonrikkautta, teos tullen kahdeksannentoista vuosisadan henkisen vapautuksen ja kumousliikkeen perusteokseksi ja suureksi voiman ilmaukseksi. Myöhemmällä iällään Diderot yhä jyrkkeni katsomuksissaan, omaksuen n.k. mekaanisen materialistisen filosofian. Hän avusti huomattavasti teoksen "Système de la Nature"-teoksen toimittamista, jota on kutsuttu "Materialismin Raamatuksi". Diderot on kirjoittanut myöskin monia näytelmiä. Hänen kirjallinen tuotantonsa oli yleensä suuri. Loppupuolella ikäänsä eli hän jonkun aikaa Pietarissa, saaden taloudellista kannatusta silloiselta Venäjän keisarinnalta. Katariina II:lta. — Suom. muistutus.].

Näinmuodoin, kun Starck oli kaiken tämän selittänyt idealismiksi, se oli selvä todiste, että materialismi oli hänelle merkityksetön, kuten oli idealismin ja materialismin vastakkaisuudetkin.

Tosiasia on siis, että Starck täten tekee anteeksiantamattoman myönnytyksen filistealaisten ennakkoluuloisuudelle, joka johtui papiston jatkuvasta solvauksesta materialismia vastaan, vaikkapa hän ei tekisikään sitä tietoisesti. Tämä filistealainen käsittää materialismi-sanalla mässäystä, juoppoutta, sukupuolirivoutta ja petollista keinottelua, sanalla sanoen, kaikkia suurimpia paheita, mitä hän itse salaisesti halusi, ja sanalla idealismi hän käsitti uskoa moraaliseen puhtauteen, universaaliseen humanitaarisuuteen ja kokonaisuudessaan parempaan mailmaan, jota hän saarnasi muille, ja johon hän itsekin suuresti uskoi, mutta ainoastaan niin kauan kuin joutui ottamaan vastaan vihamielisyyttä, jota välttämättömästi hän joutui kokemaan "materialististen" äärimmäisyyksien takia, ja siksi laulaakin hänen suosimansa laulu — "Mikä on ihminen? — puoleksi peto, puoleksi enkeli".

Ja lopuksi, Starcke näkee suuren vaivan puolustaessaan Feuerbachia häntä vastaan tehtyjä hyökkäyksiä vastaan, samoin hän puolustaa niiden yliopistomiesten teorioita, jotka kutsuivat itseään Saksassa nykyajan filosofeiksi. Nämä asiat ovat tärkeitä niille henkilöille, jotka ovat innostuneet tutkimaan Saksan klassista filosofiaa sen syntymisen jälkeen, niinpä Starckelle itselleen tämä saattoi näyttää välttämättömältä. Me säästämme kuitenkin lukijaa vaivaamasta pidemmältä näistä seikoista.

III.

Koska Feuerbachin idealismi on ilmeisesti eroava muista idealistisista aatteista, joudumme me tarkastamaan hänen filosofiaansa uskonnosta ja siveysopista. Hän ei millään muotoa tahdo hävittää uskontoa; hän tahtoo täydentää sitä. Filosofian itsensäkin on sulauduttava uskontoon. "Inhimilliset kehitysvaiheet ovat merkittävissä ainoastaan uskonnollisilla muutoksilla. Ainoastaan silloin tapahtuu todellista historiallista edistystä, milloin se tunkeutuu ihmisten sydämiin. Sydän ei ole uskonnon asuinpaikka, että se sentähden täytyisi olla sydämessä, mutta se on uskonnon olemus itse." Feuerbachin mukaan uskonto on tunnelma-asia — rakkauden tunnelma ihmisen ja ihmisen välillä, joka tähän asti on etsinyt toteutumismahdollisuutta todellisuuden mielikuvitusten heijastusten olettamuksissa — inhimillisten ominaisuuksien mielikuvitusten heijastusten yhden tai useamman jumalan välityksellä — mutta nyt se hakee ilmaisumuotonsa rakkaudella "itsensä" ja "lähimäisensä" välillä, suoranaisesti ja ilman välitystä. Feuerbachin mukaan rakkaus eri sukupuolien välillä on, ellei korkein muoto, vähintäin yksi korkeimpia muotoja hänen uuden uskontonsa toteuttamismuodoista.