Ovatko välikappaleet paremmat toisten ihmisten samanlaisiin onnekkuus taipumukseen verraten? Feuerbach esittää tämän väitelmän ehdottomana, kaikkina aikoina ja kaikkiin olosuhteisiin soveltuvana. Mutta onko se milloinkaan toteutunut? Oliko vanhalla ajalla milloinkaan orjan ja hänen herransa tai keskiajalla maaparonin ja maaorjan välillä kysettäkään tasa-arvoisesta onnekkuudesta? Eikö alistetun luokan onnekkuuspyrkimyksiä uhrattu vallassaolevan luokan onnellisuudelle, huolimatta kaikesta ja huolimatta laeista? — ja vaikkakin se oli epämoraalista, mutta siitä huolimatta oikeuksien tasa-arvoisuus tunnustetaan nykyisin — tunnustetaan ainoastaan sanoissa, sillä porvaristo taistelussaan feodalismia vastaan ja kapitalististen tuotantomuotojen puolesta, oli pakotettu hävittämään kaikki silloiset etuoikeudet, se on, persoonalliset ja luokkaetuoikeudet, ja myöntämään ensi kerran tasaiset oikeudet kaikille yksilöille, sen jälkeen myöskin valtiolliset oikeudet ja tasa-arvoisuuden lain edessä. Mutta onnellisuuspyrkimykset käsittävät ainoastaan vähäisen osan aatteellisista oikeuksista, ja perustuvat suurimmalta osalta aineellisille tyydytysvälineille, ja tässä suhteessa on otettava huomioon, että tasaisilla oikeuksilla varustettujen henkilöiden suuri enemmistö saa ainoastaan niukan toimeentulon, eikä niin ollen voi pitää tasa-arvoisia oikeuksia onnekkuuteen pyrkimisessä tuskin parempana kuin orjat tai maaorjat voivat tehdä. Ja olemmeko me paremmassa asemassa henkiseen onnellisuuteen nähden — se on, valistus välineisiin nähden? Vai eikö Sadowan [Sadowa (Königgrätz) Böömissä, Adlerin ja Elben jokien yhtymäkohdassa oleva kaupunki. — Suom. muistutus.] koulumestari ole pelkkä ihmishaamu?

Edelleen, Feuerbachin siveysopin mukaan on pörssi moraalisuuden korkein temppeli, edellyttäen että henkilö keinottelee siellä oikeudenmukaisesti. Jos siis minun onnellisuustaipumukseni johtaa minut pörssiin, ja minä, liikealallani, hoidan asiani niin hyvin, että minä otan ainoastaan sen mikä on minulle kuuluvaa eikä millään tavoin minulle vahingollista, se on, jos minä voitan jatkuvasti, on Feuerbachin moraalikaava toteutettu. Tällä tavoin menetellen minä en häiritse kenenkään toisten samanlaisia onnekkuus taipumuksia, nähkääs kun joku toinen henkilö menee pörssiin samalla tavalla vapaaehtoisesti kuin minäkin, ja hänen liiketoimiensa päätyttyä, kumpikin löytää toisissaan onnekkuutensa taipumusten tyydytyksen, joka on ainoastaan rakkauden toteuttamista, joka täten on käytännöllisesti toteutettu. Ja jos minä täytän tehtäväni suuremmalla huolella ja niinmuodoin suuremmalla menestyksellä, olen minä täyttänyt tehokkaammin Feuerbachin moraalin filosofian maximin ja minä tulen rikkaaksi mieheksi tässä liikkeessä. Toisin sanoen, Feuerbachin moraali muodostuu oivaksi aseeksi tämänpäiväiselle kapitalistiselle järjestelmälle, niin vähän kuin hän ehkä sitä toivoi tai ajatteli sen siksi muodostuvan.

Mutta rakkaus, niin rakkaus, on erikoisesti ja ikuisesti yliluonnollinen jumala joka, Feuerbachin mukaan voittaa kaikki käytännöllisen elämän vaikeudet, ja vieläpä tekee sen yhteiskunnassa, joka on jakautunut kahteen luokkaan, joiden edut ovat jyrkästi toisilleen vastakkaiset. Täten viimeinenkin jyvänen vallankumouksellisesta piirteestä häviää hänen filosofiastaan ja jälelle jää vanha tyhjä uskonnollinen fraasi — "rakastakaa toinen toistanne" — langetkaa toinen toistenne syliin, riippumatta mistään sukupuoliseikoista tai yhteiskunnallisesta asemasta — yleinen anteeksianto -juopumus.

Lyhyesti sanottuna, Feuerbachin moraalinen teoria osoittautui olevan sama kuin kaikkien hänen edeltäjäinsä. Se on kaikkien aikojen sekasotku, soveltuva kaikille ihmisille ja kaikkiin olosuhteisiin, mutta ei sovellu tällaisena mihinkään aikakauteen eikä mihinkään oloihin, ja käytännölliseen elämään nähden se on yhtä voimaton kuin Kantin "Kategorinen imperatiivi." Tosiasiassa jokaisella luokalla, jokaisella ammatilla on oma moraalinen järjestelmänsä, ja yksimpä sekin murtuu milloin se voidaan välttää ilman rangaistusta; ja rakkaus, jonka pitäisi yhdistää kaikki ihmiset, ilmenee nykyään sotina, väittelyinä, oikeusjuttuina, kotimaisina kuohumisina ja mahdollisimman laajalle ulottavana toinen toistensa riistämisenä.

Mutta miten on mahdollista, että se tavaton voimakkuus mikä ilmeni aluksi Feuerbachin opeissa, kääntyi niin hyödyttömäksi itse Feuerbachille? Yksinkertaisesti siksi, ettei Feuerbach kyennyt täyttämään ulospääsytietä abstraktisuudesta — jota hän niin kuolettavasti vihasi — elävään todellisuuteen. Hän ei omannut taitoa selostaa meille millään tavalla todellista luontoa ja todellista ihmistä. Me voimme löytää eläviä ihmisiä Feuerbachin abstraktisista ihmisistä, jos me otamme ne aktiivisina historiallisina tekijöinä. Feuerbach kompastui tähän, siksi vuosi 1848, jota hän ei käsittänyt, merkitsi hänelle yksinkertaisesti lopullista eroamista todellisesta maailmasta, vetäytymistä yksinäisyyteen. Saksalaisten olosuhteiden päälle lankeaa suureksi osaksi se rikos, että hän joutui kärsimään suurta puutetta.

Mutta ne askeleet, joita Feuerbach ei kyennyt ottamaan, tulivat otetuiksi myöhemmin. Abstraktisuudessa olevan ihmisen määrätyn uskonnollisen käsityksen sijalle, joka oli Feuerbachin uskonnon siemen, tuli asettaa elävien ihmisten tietoisuus ja heidän historiallinen kehityksensä. Tämä Feuerbachin näkökantaa kauemmaksi ulottuva käsitys julkaistiin Marxin teoksessa "Pyhä perhe" 1845.

IV.

Strauss, Bauer, Stirner, Feuerbach, nämä olivat hegeliläisen filosofian pienempiä edustajia, sikäli kuin eivät he poikenneet filosofian alalta. Strauss on, teostensa "Jeesuksen elämä" ja "Dogmaatikot" lisäksi, kirjoittanut ainoastaan filosofisia ja uskonnollisia teoksia Renan malliin; Bauer työskenteli jonkin verran pelkästään alkukristillisyyden alalla, mutta siinä suhteessa tunnustusta ansaitsevalla tavalla; Stirner pysyi "ajattelemattomana kuohahtajana" senkin jälkeen kuin Bakunin oli sekottanut hänet Proudhonin kanssa ja luonut yhdistyneen "anarkismin." Feuerbach yksin jäi merkitykselliseksi filosofina; mutta filosofia ei jäänyt hänelle korkeimmaksi kaikkia muita tieteitä, kermaksi kaikista tieteistä sivuuttamattomana rajattomuudessaan, koskemattomana pyhänä tekijänä, hän on filosofian kokonaistuttaja; toinen puoli hänestä oli materialisti ja toinen idealisti. Hän ei ollut Hegelin vastuunalainen kritiikki, vaan hän yksinkertaisesti viskasi Hegelin summassa syrjään, samalla kun hän itse hegeliläisen järjestelmän monitieteelliseen rikkauteen verrattuna ei kyennyt luomaan mitään positiivisesti arvokasta, lukuunottamatta hänen korkeaäänistä rakkauden uskontoaan ja laihaa mitätöntä siveysjärjestelmäänsä.

Mutta hegeliläisen koulukunnan hajotessa syntyi toinen, ainoa koulukunta, joka on tuottanut todellisia hedelmiä ja tämä koulukunta liittyy Marxin nimeen (Minulle on sangen vaikeaa antaa personallista selitystä tässä kohden. Ihmiset ovat nimittäin viime aikoina kertoneet minun osuudesta tämän teorian kehittämisessä, joten minä tuskin voin olla lausumatta muutamaa sanaa tämän johdosta. Minä en voi kieltää, etteikö minulla olisi ollut neljänkymmenenvuotisessa yhteistyössä Marxin kanssa, vissiä itsenäistä osaa, ei ainoastaan pohjaperusteitten laskemisessa mutta myöskin teorian kehittämisessä. Mutta suurin osa johtavista ajatuksista, eritoten taloustieteen alalla ja sen lopulliset terävät väitelmät, kuuluvat Marxille. Sen mitä minä olen suorittanut, Marx olisi aivan hyvin voinut suorittaa ilman minua, lukuunottamatta paria erikoista soveltamista. Mutta mitä Marx on tälle teorialle antanut, en minä olisi voinut niinkään helposti antaa. Marx seisoi ylempänä, näki kauemmaksi, otti laajemman, selvemmän pikaisemman huomion kuin kukaan meistä. Marx oli todellinen nero, me muut parhaassa tapauksessa hänen oppipoikiaan. Ilman häntä ei se teoria, mikä tunnetaan marxilaisuuden nimellä, olisi sitä mitä se on tänä päivänä, kaukana siitä. Siksi se kantaakin hänen nimeään.).

Tässä tapauksessa eroaminen hegeliläisestä filosofiasta tapahtui materialistiseen maailmankatsomukseen palaamisella, se on, päätöksellä syventyä perinpohjaisesti varsinaiseen maailmaan — luontoon ja historiaan — sellaisena kuin se esittää itsensä jokaiselle meistä, ilman mitään ennakkoluuloista idealistista mieletöntä sekaantumista; se merkitsee säälimättömästi kaikkien ennakolta määrättyjen idealististen mielijohteitten uhraamista, jotka eivät sopeutuneet käytännöllisesti löydettyjen tosiasiain kanssa niiden keskinäisiin suhteisiin, kaikkea tarkastettiin ilman mitään harhanäkyjä. Ja materialismi yleensä ei vaadikaan enempää.