Nyt ensi kerran materialistisen filosofian historiassa, tehtiin vilpitön yritys ohjata sen tulokset kaikkiin niihin kysymyksiin, jotka heräsivät tietoisuuden helmassa, tai ainakin sen luonteenominaisimpiin piirteisiin nähden.
Hegeliä ei yksinkertaisesti työnnetty syrjään, päinvastoin marxilainen koulukunta liittyi hänen vallankumoukselliseen puoleensa, omaksuen hänen dialektiisen metoodinsa. Mutta tämä metodi ei kyennyt palvelemaan marxilaisuutta hegeliläisessä muodossaan. Hegelin mukaan dialektiikka on aatteen itsekehitys. Absoluuttinen aate ei ainoastaan ollut olemassa iankaikkisuudesta, mutta se oli koko olevan maailman sielu. Se kehittyy itsestään omaksi itsekseen kautta kaikkien alkuvaiheiden, joita käsitellään yleispiirteisesti "Logiikka" teoksensa, ja jotka on kaikki sisällytetty siihen. Sitten se astuu ulos nahoistaan, muuttaen itseään luonnon mukana, jossa se, ilman itsetietoisuutta, verhottuna luonnon välttämättömyydeksi, käy läpi uuden kehityksen, ja lopuksi, ihmisessä itsessään, tulee itsetietoiseksi. Tämä itsetietoisuus ponnistelee eteenpäin aineen alemmista muodoista alati korkeampiin muotoihin, kunnes Absoluuttinen Aate jälleen havaitaan hegeliläisessä filosofiassa. Hegelin mukaan dialektinen kehitys luonnossa ja historiassa, se on, syysuhteellinen yhtenäinen kehitys alhaisemmasta muodosta korkeampiin, huolimatta kaikista sivuliikkeistä ja tilapäisistä taka-askeleista, on ainoastaan kirjapaino jäljennös ijäisyydestä kehittyneen Aatteen itsekehityksestä, jota ei kukaan tunne, mutta ollen itsenäinen kaikesta inhimillisen aivoston ajatuksesta. Tämä sekasotku-ideologia täytyi työntää syrjään. Me käsittelimme aatteita i materialistisina, kuvina todellisista esineistä, sen sijaan että olisimme käsitelleet todellisia esineitä kuvina tästä tai tuosta Absoluuttisen Aatteen kehitysvaiheesta. Tämän perusteella dialektiikka alennettiin tietoisuudeksi maailmankaikkeudellisten lakien liikkeistä — niin koko maailmaa koskevissa asioissa kuin ihmisen ajatuksissakin — nämä kaksi lakijärjestelmää ollen samanmukaisia sikäli kuin ne koskevat ainetta, mutta eroavat selityksensä suhteen, koska ihmisen järki voi käyttää niitä tietoisesti, kun taas luonnossa, ja tähän asti inhimillisessä historiassa, ne enimmäkseen ovat toimineet itsekseen, tiedottomasti, ulkonaisen välttämättömyyden pakottamina, lakkaamattoman sarjan, ilmeisten sattumien lävitse. Tässä dialektinen Aate itse tuli pelkäksi heijastukseksi todellisen maailman dialektisesta kehityksestä, ja näinmuodoin Hegelin dialektiikka tuli käännetyksi ylösalaisin, tai mieluummin sanoen, se asetettiin seisomaan jaloillaan eikä päällään, kuten se oli seisonut tähän asti. Ja tätä materialistista dialektiikkaa, joka sen jälkeen muodostui meidän parhaaksi työvälineeksemme ja terävimmäksi aseeksemme, emme me yksin löytäneet, vaan myöskin saksalainen työmies, Joseph Dietzgen huomattavalla tavalla ja riippumatta meistä.
[Joseph Dietzgen, saksalainen nahkuri, oleskeli Yhdysvalloissa kahteen kertaan, kirjoittanut useita huomattavia filosofisia teoksia, joista m.m. Chicagossa Charles Kerr & Co:n kustannuksella ilmestynyt "Positive Outcome of Philosophy" ja "Philosophical Essays", oli myöskin kuuluisan Haymarketin verilöylyn aikana 1888 Chicagossa ilmestyvän saksalaisen sosialistilehden toimittajana, johon toimeen hän tarjoutui, kun kukaan ei aikonut uskaltaa ottaa tointa vastaan vallitsevan luokan ankarien vainojen takia. — Suom. muistutus.]
Mutta juuri tässä kohden Hegelin filosofian vallankumouksellinen puoli jälleen omaksuttiin ja samalla kertaa vapautettiin se idealistisista sukelluksista, joiden kautta Hegel oli häirinnyt sen pääsemistä välttämättömiin tuloksiin. Suuressa perusajatuksessa, nimittäin, ettei maailmaa ole käsitettävä valmiista esineistä muodostuneeksi kokonaisuudeksi, vaan kehitykselliseksi kokonaisuudeksi, jossa näennäisesti pysyväiset esineet ei vähemmän kuin ajatuskuvat aivostossa — aate, synnyttävät särkymättömän olemassaoloon tulemisen ja häviämisen ketjun, jossa kaikenlaisten näennäisten tapaturmien kautta, ja huolimatta kaikista tilapäisistä taka-askeleista, kehitys kulkee edistyskulkuaan — tämä suuri perusajatus on, varsinkin Hegelin aikakauden jälkeen, siinä määrin vallinnut ihmisjoukkojen ajatuksia, että sitä yleisesti puhuen, ei nyt tuskin enään kielletä. Mutta tunnustaa sen yksityiskohdat ja soveltaa se todellisuudessa kaikkiin niihin olomuotoihin, jotka tulevat tarkastuksen alaisiksi, on kaksi eri asiaa. Mutta se joka horjumattomasti jatkaa tutkimuksiaan tältä historialliselta näkökannalta, myöskin joutuu asettamaan sulun heti ja ainiaaksi vaatimuksille lopullisista ratkaisuista ja ikuisesta totuudesta; sen täytyy tulla vakuutetuksi saavutetun tietoisuuden välttämättömistä rajoituksista, tämän ajatuksen mielikuvituksellisesta luonteesta, joka johtuu niistä olosuhteista, joissa se ajatus on syntynyt. Se joka tämän teorian omaa, ei voi myöskään enään painostaa vanhojen metafyysikkojen pauhaamista mitättömistä antiteeseistä totuudesta ja valheesta, hyvästä ja pahasta, samanlaisesta ja erilaisesta, välttämättömästä ja satunnaisesta; sillä tämän teorian omaaja tietää, että näillä antiteeseillä on ainoastaan suhteellinen merkityksensä, että sillä mikä tunnustetaan totuudeksi nyt, on salattu ja myöhemmin on sille ilmenevä valheellinen puolensa, juuri samoin kuin on nyt valheeksi tunnustetulla totuudellinen puolensa, jonka ominaisuuden nojalla se voi myöhemmin esiintyä totuutena; että niinkutsuttu välttämättömyys on muodostunut pelkästi satunnaisesta, ja että tunnustettu sattuma on muoto, jonka takana välttämättömyys piileksii j.n.e.
Vanhoilla tutkimus- ja ajatusmetodeilla, joita Hegel kutsuu metafyysillisiksi, jotka etupäässä kiinnittivät itsensä esineiden tutkimiseen sellaisina kuin ne olivat ja ilmenivät laadultaan, josta menetelmästä vieläkin on merkkejä ihmisten päissä, oli siihen aikaan suuri historiallinen oikeutuksensa. Oli ensin tutkittava esineitä ennen kuin voitiin tutkia niiden kehitysvaiheita; ihmisen täytyi ensin tietää mitä ensin oli ennen kuin hän voi tutkia siinä tapahtuneita aikaisempia muutoksia. Ja näin oli laita luonnontieteenkin. Vanha metafysiikka, joka käsitti esineitä paikallaan pysyvinä, johtui filosofiasta, joka tutki kuolleita ja eläviä sellaisina esineinä, joita pidettiin seisovina. Mutta sen jälkeen kuin tämä tutkimus oli ulotettu niin pitkälle, että ratkaiseva askel oli mahdollinen, nimittäin systemaattinen noiden esineiden aikaisemmin tapahtuneiden muutosten tutkiminen, syventymällä luontoon itseensä, silloin sai vanha metafysiikka kuoleman iskun filosofian helmassa, ja, jos kerran tiede edellisen vuosisadan lopussa oli pääasiallisesti tietoisuuden keräämistä varten, tiedettä jokapäiväisistä esineistä, on tiede meidän päivinämme pääasiallisesti tietoisuuden järjestämistä, tiedettä tapahtuneista muutoksista, esineiden alkuperästä ja kehityksestä ja niiden keskinäisestä yhteydestä, joka sitoo nämä muutokset luonnossa yhdeksi suureksi kokonaisuudeksi. Fysiologia, joka tutkii kasvien ja eläinten varhaisempien muotojen organismia; sikiökehitysoppi, joka käsittelee alkuperäisen organismin kehitystä itiöstä täydellisyyteensä; geologia, joka tutkii asteettaista maanpinnan muodostamista — kaikki nämä tieteen haarat ovat meidän vuosisatamme tuloksia.
Mutta ennen kaikkea, on kolme suurta löytöä, jotka ovat tehneet mahdolliseksi meidän tietoisuutemme luonnon kehitysvaiheiden keskinäisestä yhtenäisyydestä mennä eteenpäin harppa-askeleilla. Ensinnäkin, solun keksiminen, yksikkö kertaantumisesta ja jakaantumisesta, josta kasvi- ja eläin-aine kehittyy siten, että sen kasvussa ja kehityksessä huomataan, ei ainoastaan korkeimpien organismien kaikki korkeimmat luokat seuraavan maailmankaikkeudellista lakia, mutta tämä sama maailmankaikkeudellisen lain mukainen kehitys huomataan toteutuvan solun jakautumisessa, jonka jakaantumiskehityksen kautta myöskin organismit kykenevät muuttamaan muotoaan ja siten lisäämään itsenäistä kehitystä. Toiseksi, ne energian muodonmuutokset, jotka ovat osoittaneet meille, että kaikki niinkutsutut todelliset voimat epäorgaanisessa luonnossa, mekaaniset voimat ja niiden täydentäjät, niinkutsutut potentiaaliset energiat, lämpö, valosäteily (valo, valosäde-lämpö), sähkö, magnetismi, kemiallinen energia, ovat eri muotoja maailmankaikkeudellisesta liikunnasta, joka visseissä olosuhteissa siirtyy toisesta toiseen, niin että niiden sijalle, jotka katoavat, vissi määrä toisia ilmestyy, niin että koko luonnon liikunta rajottuu tähän ikuiseen yhdestä toiseen siirtymisprosessiin. Lopuksi, Darwin kehitti ensimmäisen loogillisen todistuksen, että luonnon orgaaniset tulokset meihin nähden, ihminen niihin luettuna, ovat seurauksia pitkäaikaisesta kehityksellisestä edistymisestä muutamasta alkuperäisestä yksinkertaisesta solusta, ja nämä taas, kemiallisen prosessin vaikutuksesta ovat kehittyneet protoplasmasta [Protoplasma Alkuaine Suom. muistutus.] eli munanvalkuais-aineesta.
Kiitos näille kolmelle suurelle löydölle ja niistä seuraukselliselle tieteen voimakkaalle edistymiselle, me nyt olemme saavuttaneet sen kohdan, jossa me voimme löytää yhtymäkohdat luonnossa tapahtuneille muutoksille, ei ainoastaan erikoistapauksissa, mutta myöskin näiden erikoistapausten suhteessa kokonaisuuteen, ja siten me voimme antaa näköalakuvan luonnon keskinäisestä yhteydestä suunnilleen tieteellisessä muodossa, niiden tosiasiain nojalla, jotka kokemusperäinen tieto itse on meille osoittanut. Tämän täydellisen kuvan valmistaminen oli aikaisemmin niinkutsutun luonnon filosofian tehtävä. Se voi tämän suorittaa ainoastaan asettamalla tuntemattomien keskinäisten yhdyssiteitten tilalle aatteellisia ja mielikuvituksellisia otaksumia, täyttämällä puuttuvat lenkit mielikuvituksilla ja silloittamalla kuilut tyhjillä olettamuksilla. Sillä oli monta iloista ajatusta näissä (mielikuvituksen) siirroissa, se aavisti monta myöhempää löytöä, mutta se aiheutti myöskin jälkeentuleville huomattavasti mielettömyyksiä, jotka ovat haitanneet tähän päivään asti, mutta joka ei ole muuten voinut olla. Nykyisin, kun luonnon tutkimusten tulokset tarvitsevat enään ainoastaan dialektista täydentämistä, se on, niiden keskinäisen läheisen yhteenliittymisen kannalta, päästäksemme meidän ajallemme tyydyttävään luonnon järjestelmään, jolloin keskinäisyhtenäisyyden dialektinen piirre tunkee itsensä kokemusperäisten tiedemiesten metafyysillisesti harjoitettuihin aivostoihin, vastoin heidän tahtoaan; nykyisin on luonnonfilosofia lopullisesti pantu pois viralta, jokainen yritys sen uudelleen palauttamiseksi, olisi turha vaiva, se olisi vain taka-askel.
Mutta mikä pitää paikkansa luontoon nähden, joka on täten tunnustettu historiallisessa prosessissa, pitää myöskin paikkansa yhteiskunnan historiaan nähden kaikissa sen eri haaroissa, ja kokonaisuudessaan kaikkiin niihin tieteisiin nähden, jotka käsittelevät inhimillisiä ja jumaluusopillisia asioita. Tämän mukaan myöskin oikeustieteen, historian, uskonnon j.n.e. filosofia sisältyy tähän, että tapahtumain todellisten keskinäisten yhtenäisyyksien sijaan, asetettiin filosofin mielessä alkunsa saanut ajatus; että historia, sekä kokonaisuudessaan että eri osissaan, muodostui asteittaisesta aatteiden käsittämisestä, mutta luonnollisestikin aina filosofin omista matalista aatteista.
Tähänastinen historia, epätietoisesti mutta välttämättömästi pyrkii vissiin ennalta määrättyyn, suunniteltuun, ihanteelliseen päämäärään, kuten esim. Hegelin laita oli, kohti hänen Absoluuttisen Aatteensa toteuttamista, ja vääjäämättömästi kallistuessa tätä Absoluuttista Aatetta kohti, muodosti historiallisten tosiasiain sisäisen yhtenäisyyden. Todellisen ja tähän asti tuntemattoman keskinäisen yhteyden sijalle, ihminen asetti uuden salaperäisen päämäärän, tiedottoman tai asteittaisen tietoisuuteen tulemisen. Ja niinmuodoin oli välttämätöntä tässä tapauksessa, samoin kuin luonnonkin suhteen, työntää syrjään nämä keinotekoiset keskinäiset yhteydet, keksimällä todellinen, tehtävä joka lopulta kruunautui maailmankaikkeudellisten lakien edistyskulun keksimisellä, jotka lait ovat osottautuneet inhimillisen yhteiskunnan historian määrääviksi tekijöiksi.
Yhteiskunnan laajentamishistoria näyttää kuitenkin aivan erilaiselta kuin luonnonhistoria. Luonnossa on löydettävissä, mikäli jätämme pois näköpiiristä ihmisen taantumuksen luonnon suhteen — pelkät tiedottomat sokeat tekijät jotka vaikuttavat toinen toisiinsa, ja niiden keskinäisissä vuorovaikutuksessa maailmankaikkeudellinen laki toteuttaa itsensä. Kaikesta tästä johtuu, huolimatta lukemattomista ilmeisistä tapaturmista, jotka ilmenevät pinnalla, tai näiden tapaturmien sattumuksista lopullisina tuloksina, ettei mitään sellaista tapahdu, joka johtaisi toivottuun tietoiseen tulokseen. Päinvastoin taas yhteiskunnan historiassa, yksin pelkät näyttelijätkin ovat kaikki tietoisuudella varustetut; ne ovat tekijöitä, varustettuna harkitsemiskyvyllä ja innostuksella, ihmisiä, jotka työskentelevät määrätyn päämäärän saavuttamiseksi; mitään ei ilmene niiden toiminnassa ilman määrättyä tarkoitusta, ilman toivottua päämäärää. Mutta tämä erotus, niin tärkeä kuin se onkin historiallisen tarkastuksen kannalta, erikoisesti sen yksityiset vaihekaudet ja tapahtumat, ei voi tehdä eroitusta siihen tosiasiaan nähden, että historian kulku on maailmankaikkeudellisten sisäisten lakien hallitsema. Ja tässä myöskin, huolimatta kaikkien yksilöryhmien erilaisista toivomuksista, monissa tapauksissa tapaturmat ovat pintailmiöinä. Se mitä toivotaan, sangen harvoin tapahtuu. Useimmissa tapauksissa lukuisat toivotut päämäärät joutuvat ristiriitaan ja häiritsevät toinen toistaan, ja silloin joko nämä päämäärät ovat kykenemättömiä toteutumaan tai sitten niiden välikappaleet ovat tehottomia. Täten lukemattomat yksilöllisten toivomusten ja yksilöllisten toimenpiteiden taistelut historian helmassa johtavat lopputulokseen, joka kokonaisuudessaan on samanmukainen sille mitä tapahtuu luonnon helmassa, joka on määrättyä tarkoitusta vailla. Toimenpiteiden päämäärät ovat tarkoituksellisia, mutta seuraukset jotka johtuvat näistä toimenpiteistä eivät ole tarkoituksellisia, tai sikäli kuin ne näyttävät täyttävän toivomukset, lopullisissa tuloksissaan ne ovat kokonaan eroavia toivotuista päämääristä. Historialliset tapahtumat näinmuodoin kokonaisuudessaan osoittautuvat sattuman ohjaamiksi. Mutta yksimpä siinäkin, missä pintapuolisesti tarkastaessa näyttää tapaturma näyttelevän osaansa, se on, itseasiassa, kiinteästi näkymättömien, sisäisten lakien hallitsema, ja ainoaksi kysymykseksi näin ollen jää, tulla tuntemaan nämä lait.