Ihmiset luovat oman historiansa siten, että jokainen seuraa omia toivottuja pyrkimyksiään, riippumattomana seurauksista, ja näiden monien toivomusten seuraukset toimivat eri suuntiin, ja niiden moninaisuuden vaikutukset mailmaan muodostavat historian. Se riippuu näin ollen yksilöiden suuren enemmistön pyrkimyksistä. Tahdon määrää halu tai mielikuvitus, mutta välineet joihin halu tai mielihalu heti kohdistuvat, saattavat olla sangen erilaisia. Joskus se voi kohdistua ulkonaisiin olosuhteisiin, joskus aatteellisiin motiiveihin, kunniantuntoon, totuuden ja oikeuden harrastukseen, persoonalliseen vihaan, tai sitten kaikenlaisiin puhtaasti yksilöllisiin erilaisiin ajatuksiin. Mutta toiseltapuolen me olemme nähneet historiasta, että monien yksilöjen tahdot saavat aikaan vaikutuksia, suurimmaksi osaksi vastakkaisia heidän toivomuksilleen — usein, itseasiassa sangen vastakkaisia — heidän toimintamotiiveillaan samalla tavalla, on ainoastaan pintapuolinen merkitys yleisiin tuloksiin nähden. Toiseltapuolen herää kysymys: Mitkä pakottavat voimat ovat näiden toimintamotiivien takana; mitä ovat ne historialliset syyt, jotka muuntavat itsensä toimintamotiiveiksi ihmisten aivostoissa?

Vanha materialismi ei milloinkaan asettanut tätä kysymystä itselleen. Sen historian filosofia, sikäli kuin sillä sitä voidaan erikoisesti sanoa olleen, on siis ehdottomasti sekava; se arvostelee kaikkea pikaisten motiivien näkökannalta; se jakaa historialliset tekijät hyvään ja pahaan, ja huomaa lopputuloksena, että hyvä joutuu aina syrjäytetyksi ja paha suoriutuu voitokkaana, josta sitten johtuu, että sikäli kuin on kyseessä vanha materialismi, ettei siinä löydy mitään rakentavaa, jota voitaisiin käyttää hyödyksi historian tutkimisessa, ja meille vanha materialismi historiaan nähden osottautuu valheelliseksi, koska se tahtoo määritellä aatteelliset mielijohteet lopullisiksi, sen sijaan että se osottaisi mitä niiden takana on, sitä mikä on näiden mielijohteiden kiihotin. Syynä loogillisen johtopäätöksen epäonnistumiseen ei ole se seikka, ettei aatteellisia mielijohteita tunneta, vaan siinä, ettei tarkasteta niiden toiminnan etäisimpiä syitä. Filosofian historia sen sijaan, erikoisesti sikäli kuin Hegel sitä tulkitsi, käsitti, että näennäiset, eikä edes ihmisen todellisetkaan motiivit, jotka ilmenevät historiassa, ole millään muotoa lopullisia tekijöitä historiallisissa tapahtumissa, ja että näiden tapahtumien takana on muita liikuntavoimia, jotka täytyy löytää; mutta se ei etsi näitä voimia historiasta itsestään, vaan importeeraa ne enimmäkseen sen ulkopuolelta, filosofisesta ideologiasta historiaan. Sen sijaan, että Hegel esim. selostaisi vanhan Kreikan historiaa sen omien sisäisten yhdistelmäin kannalta, hän selittää ikäänkuin se olisi ollut työskentelyä jonkun kauniin yksilöllisyyden, taideluomien ja sellaisten hyväksi. Hän puhuu paljon vanhasta Kreikasta mikä on kaunista ja ylevää, mutta hän ei poista sillä meidän tämänpäiväistä tyytymättömyyttämme, sillä sellainen selostus on pelkkää fraseologiaa.

Jos me näin ollen aiomme löytää ne pakottavat voimat, jotka tunnettuina tai tuntemattomina, ja suurimmalta osalta tuntemattomina, seisovat taustalla historiallisina tekijöinä ja muodostavat historian todelliset lopulliset voimat, me emme voi ottaa huomioon niinkään paljon joidenkin yksilöiden motiiveja, olivatpa ne kuinka valtavia tahansa, kuin niitä, jotka panevat liikkeelle suuret joukot, kokonaiset kansakunnat, kuin myöskin jokaisen kansakunnan kokonaiset luokat, ja tämä myöskin, ei äkillisesti leimahtavissa ja nopeasti sammuvissa liekeissä, vaan tuskallisen toiminnan kautta kirkastuu suurena historiallisena muutoksena. On löydettävä ne suuret pakottavat voimat jotka vaikuttavat toimivien joukkojen ja heidän johtajainsa, aivoissa n.k. suurmiesten aivoissa, joko tietoisina motiiveina, selvinä tai epäselvinä, suoranaisesti tai ideologisesti tai vaikkapa vain yliluonnollisessa muodossa, se on ainoa menettely, joka voi saattaa meidät sen lain jäljille, mikä kontrolloi koko historiaa, samoin kuin erilaisia aikakausiakin ja kaikkia yksityisiä maita. Kaikki mikä panee ihmiset liikkeelle, täytyy ensin vaikuttaa heidän aivostoonsa, mutta se voima joka toimii heidän aivoissaan, riippuu sangen suuresti olosuhteista. Työläiset eivät millään muotoa ole tulleet ystävällisiksi kapitalistien konevoimalle, vaikkakaan he eivät enään murskaa koneita kappaleiksi kuten he tekivät 1848 Rheinin maakunnassa.

Mutta samalla kun näiden historian pakottavien voimien keksiminen on ollut täysin mahdottomuus kaikille muille aikakausille, kun otetaan lukuun niiden monimutkainen keskinäinen yhteys, on meidän aikakautemme siinä määrin yksinkertaistuttanut nämä suhteet, että nämä kysymykset voidaan nyt ratkaista. Sitten suurteollisuuden alkamisen, varsinkin sitten 1815 Euroopan rauhan solmimisen, ei ole ollut enään Englannissa kellekään salaisuus, että koko poliittinen taistelu on ollut taistelua ylivallasta kahden luokan välillä nimittäin maanomistaja-aristokratian ja keskiluokan välillä. Ranskassa, bourbonien jälleen valtaan päästyään sama tilanne on vallinnut; historiankirjoittajat Thierry'stä Guizot'iin, Mignet'tiin ja varsinkin Thiersiin, tunnustavat sen olevan avaimen Ranskan historian ymmärtämiseen, eritoten sitten keskiajan. Ja sitten vuoden 1830 työväenluokka — proletariaatti — on tunnustettu kolmanneksi kilpailijaksi herruudesta kummassakin maassa. Olosuhteet ovat käyneet niin yksinkertaisiksi ymmärtää, että ken tahansa voi sulkea silmänsä ja sittenkin nähdä näiden kolmen luokan välisen taistelua ja niiden etujen ristiriitaisuuden olevan uudenajan historian liikkeellepanevina voimina, ainakin näissä kahdessa enimmän edistyneessä maassa.

Mutta kuinka nämä luokat ilmestyivät olemassaoloon? Jos suurilla vanhanaikaisilla feodaalisilla maaomaisuuksilla on alkunsa poliittisissa syissä, alueitten pakollisen valtaamisen muodossa, tätä samaa tekijää ei voida sovelluttaa porvaristoon eikä proletariaattiin. Näiden kahden suuren taloudellisen luokan alkuperä ja kehittyminen on selvästi ja ilmeisesti selitettävissä taloudellisissa syissä. Ja yhtä selvää on myöskin, että maanomistajaluokan ja porvariston, eikä vähempää porvariston ja proletariaatin välisissä taisteluissa taloudelliset edut ovat kaikkein tärkeimmät, poliittinen voima palvellen ainoastaan välikappaleena tarkoitusten edistämiseksi.

Sekä porvaristo että proletariaatti ovat kumpikin seurauksia muuttuneista taloudellisista olosuhteista, tai tarkemmin sanoen, muutoksista tuotantomenetelmissä.

Siirtyminen ensiksi ammattikuntien kontrollin alaisesta käsityöstä manufaktuuriteollisuuteen ja sittemmin manufaktuuriteollisuudesta suurteollisuuteen, höyry- ja konevoimalla käypään teollisuuteen, on kehittänyt nämä kaksi luokkaa. Vissillä asteella porvariston käytäntöön ottamat uudet tuotantovoimat, samanaikaisesti tapahtuneen työnjaon, yhtenäisessä manufaktuuriteollisuudessa syntyneiden erinäisten työväen unioitten, vaihtomenetelmäin ja vaihdonvaatimusten edelleen kehittyessä, nämä olivat ristiriidassa historiallisesti jäljellä olevien lakimääräisten tuotantomenetelmien kanssa, se on ammattikuntien ja lukemattomien persoonallisten ja muiden feodaalisen yhteiskuntajärjestelmän etuoikeuksien (jotka etuoikeudettomille merkitsivät vain niin monta feodaalista kahletta) kanssa. Porvariston käytäntöönottamat tuotantovoimat nousivat kapinaan ammattikuntamestarien ja feodaalisten maaloordien tuotantomenetelmiä vastaan, jonka kapinan seuraukset ovat meille tunnetut; feodaaliset kahleet viskattiin syrjään, Englannissa asteettain, Ranskassa yhdellä iskulla, Saksassa ei tämä prosessi ole vielä päättänyt [lukijalle muistutetaan, että tämä teos on kirjoitettu 1888. — Suom. muistutus.].

Samalla tavoin kuin manufaktuuri teollisuuden harjoittajat joutuivat ristiriitaan vissillä kehityksen asteella feodaalisen tuotantomuodon kanssa, samoin on suurteollisuus liittynyt porvarillisen teollisuus järjestelmän kanssa, voittaakseen itselleen pysyvän sijan. Tämän järjestelmän vaikutuksesta, johtuen tuotantomenetelmän ahtaista rajoista, ilmenee jatkuva kansan pohjakerrosten muuntaminen proletariaatiksi, ja toiselta puolen lakkaamatta lisääntyvä sellaisten tuotteiden kasvaminen, joille ei löydy markkinoita. Ylituotanto ja pohjajoukkojen lisääntyvä kurjuus, kumpikin aiheuttaen toinen toisensa, tämä on se mieletön ristiriitaisuus johon kapitalistinen tuotantojärjestelmä johtaa, ja joka välttämästi vaatii tuotantovoimien kontrollia, muuttuneitten tuotantomenetelmien kautta.

Nykyajan historia siis ainakin näin muodoin todistaa että kaikki poliittiset taistelut ovat luokkataisteluja, ja että kaikki vapauden puolesta käytävät luokkataistelut, huolimatta niiden välttämättömästi poliittisesta muodosta (jokainen luokkataistelu on poliittista taistelua) niiden lopullinen päämäärä on taloudellinen vapautus. Siis ainakin tässä kohden käy selville, että valtio, poliittinen rakenne, on vähäarvoisempi, porvarillinen yhteiskunta, taloudellisten suhteiden järjestelmä, määräävä tekijä. Vanhanaikainen filosofia, jolle yksimpä Hegel antoi arvoa, näki valtiossa määräävän tekijän ja porvarillisessa järjestelmässä sen määräysten alaisen elementin. Pintailmiöt vastasivat tätä aatetta. Samoin kuin kaikkien yksityisten henkilöiden toimintavaikuttimet kulkevat hänen aivostonsa lävitse, jonka välityksellä ne muuntuvat hänen tahtonsa motiiveiksi, saadakseen hänet työhön, samoin täytyy porvarillisen yhteiskunnan toivomusten kanssa, olkoonpa vallitsevana mikä luokka hyvänsä, valloittaa valtion tahto, saadakseen yleisen hyväksymisen laeilleen. Tämä on muodollinen puoli asiassa, mikä on ilmeinen, kysymykseksi vain jää, mikä on tämän muodollisen tahdon sisältö — niin, tämänkö vain haluamme tietää eikä mitään muuta? Jos me tarkastamme tätä asiaa pitemmälle, niin me huomaamme, että nykyajan historiassa, että valtion tahdon kokonaisuudessaan määrää joko sen tai tämän luokan hallitsemisen kautta, porvarillisen yhteiskunnan muuttuneet tarpeet, loppukädessä tuotantovoimien ja vaihdon olosuhteiden kehityksen kautta.

Mutta jos meidän nykyisenä aikanamme, jättiläismäisine tuotantomenetelmineen ja kauppaliikkeineen, valtio ei ole itsenäisesti kehittynyt riippumaton tekijä, vaan että sen olemassaolo, samoin kuin sen kehityskin on selitettävissä viime kädessä yhteiskunnan taloudellisten olojen nojalla, sitä enemmän täytyy sama asia olla totta kaikkiin aikaisempiin aikoihin nähden, jolloin elämän välttämättömyyksien tuotantoa ei voitu edistää laajoilla apukeinoilla, jossa niin ollen elämän välttämättömyyksien tuotanto täytyi suuremmassa määrin hallita ihmisten elämän ylitse. Jos valtio tänä päivänä, suurten teollisuuksien ja höyryrautateiden aikana, voidaan summata kokonaisuudessaan pelkäksi sen luokan taloudellisen tahdon heijastukseksi, joka kontrolleeraa tuotantoa, on sen täytynyt näin ollen olla sitä vieläkin suuremmassa määrin silloin, jolloin ihmispolven on täytynyt kuluttaa suurin osa yhdistetystä elämän energiastaan aineellisten tarpeittensa hankkimiseen, ja ihminen oli, näin ollen, paljon suuremmassa määrin riippuvainen niistä kuin mitä me olemme tänä päivänä. Historian aikaisempien vaiheiden tarkastaminen, sikäli kuin se tehdään vilpittömästi tässä mielessä, todistaa tämän meille runsailla esimerkeillä, mutta me emme voi käsitellä tätä asiaa tässä laajemmin.