Lontoossa, helmikuun 21 p., 1888.

FEUERBACH.

I.

Käsittelymme alaisena oleva teos siirtää meidät aikaan, joka on miespolven takanamme, mutta joka on yhtä vieras Saksan nykyiselle polvelle kuin jos siitä olisi kulunut vuosisata. Ja kuitenkin se oli Saksan 1848 vuoden vallankumoukseen valmistumisaika, ja kaikki mitä on tapahtunut meille sitten on ainoastaan 1848 aikakauden jatkumista, se on vallankumouksen testamentin viimeisen tahdon täyttämistä.

Juuri samalla tavalla kuten Ranskassa kahdeksannellatoista vuosisadalla, samoin Saksassa yhdeksännellätoista vuosisadalla, pyrkii vallankumouksellisen filosofian käsitteet murskaamaan olevat poliittiset laitokset. Mutta kuinka suuresti eroavana nämä kaksi ilmeneekään! Ranskassa jouduttiin avonaiseen taisteluun kaikkien tunnustettujen tieteiden, kirkon ja valtion kanssa, vallankumouksellisten kirjoitukset julkaistiin maan rajojen ulkopuolella Hollannissa tai Englannissa, ja vallankumoukselliset itse usein joutuivat Bastiljin vankilaan. Saksalaiset päinvastoin olivat professoreja, valtion nimittämiä nuorison opettajia; heidän kirjoituksensa, tunnustetut oppikirjansa ja heidän määrätty järjestelmänsä maailmankaikkeudellisesta kehityksestä — hegeliläisyys — nousi ja sai tunnustuksen kuin jos se olisi ollut preussilaisen hallituksen rojaalinen filosofia. Ja voiko vallankumous kätkeä itsensä näiden professorien vaikeasti tajuttavien pedagogisten opetuksien ja heidän väsyttävän pitkämielisyytensä taakse? Eivätkö juuri ne henkilöt, joita pidettiin vallankumouksen johtajina, vapaamielisinä, olleet ajatuksia muuntavan filosofian katkerimpia vihollisia? Mutta se mitä eivät hallitusherrat eikä vapaamieliset kyenneet näkemään, sen näki ainakin yksi mies, ja tämä mies oli Heinrich Heine.

Ottakaamme esimerkki. Ei mikään filosofien lausunto ole siinä määrin aiheuttanut kiitoksia ahdasmielisten hallitusten taholta ja toiselta puolen kiukkua yhtä ahdasmielisten vapaamielisten taholta kuin Hegelin kuuluisa lausunto: "Kaikki mikä on todellista on järjellistä ja kaikki mikä on järjellistä on todellista".

Tämä oli ehdottomasti kaiken olemassaolevan siunaamista, se oli filosofinen siunaus despotismille, poliisihallitukselle, luokkaoikeudelle ja sensuurille. Niinpä Friedrich Wilhelm III ja hänen alamaisensa varsin hyvin ymmärsivätkin sen; mutta, Hegelin mukaan, ei sentään kaikki ilman poikkeusta, mitä oli olemassa, ollut todellista. Nimitys todellisuus kuuluu vain sille mikä on samalla välttämätön. Joku hallituksellinen säädös tai toimenpide — Hegel itse mainitsee esimerkkinä vissinlaisen "verotuslain" — ei hänen mielestään ole todellinen, jos siltä puuttuu muita kelpoisuusehtoja. Mutta mikä on välttämätön, on loppukädessä myöskin todellinen, ja sovellutettuna preussilaiseen hallitukseen, Hegelin oppi, niinmuodoin ainoastaan merkitsee, että se on järjellinen niin kauan kuin se on välttämätön, ja jos se näyttää meistä sietämättömältä, mutta siitä huolimatta sen olemassaolo yhä jatkuu, niin hallituksen varjopuolet löytävät oikeutensa selityksellä, että se johtuu sen alamaisten varjopuolista. Preussilaisilla niinmuodoin oli siihen aikaan sellainen hallitus kuin ansaitsivatkin.

Mutta todellisuus ei ollut Hegelin mukaan suinkaan ominaisuus, joka olisi kuulunut vissille poliittiselle tai yhteiskunnalliselle olotilalle kaikissa tapauksissa ja kaikkina aikoina. Päinvastoin. Rooman tasavalta oli todellinen, mutta Rooman keisarikunta, joka otti sen paikan, oli myöskin todellinen. Ranskan monarkia taas oli tullut epätodelliseksi v. 1789, se on, se oli menettänyt kaiken tarpeellisuutensa ja oli niin ollen kaikkea järjellisyyttä vastaan siinä määrin, että se murskasi itsensä Suuressa Vallankumouksessa, josta Hegel aina puhuu suurella innostuksella. Tässä siis, monarkia oli epätodellinen ja vallankumous todellinen. Niinpä kehityksen kulussa kaikki aikaisempi todellisuus tulee epätodellisuudeksi, menettämällä välttämättömyytensä, järjellisyytensä; kuolevan todellisuuden sijalle tulee elinvoimainen uusi todellisuus, se tulee rauhallisesti silloin jos vanha on kylliksi järkevä astuakseen kuolemaan ilman taistelua, mutta väkivaltaisesti silloin kun se on pakotettu taistelemaan tätä välttämättömyyttä vastaan. Näin hegeliläinen selitys hegeliläisen dialektiikan kautta kääntyy itsensä vastaiseksi — kaikki se mikä on todellista inhimillisen historian kehityksessä, käy ajan vaihteissa epäjärjelliseksi ja on niinmuodoin pyrkimykseltään järjetön, ja on heti alkujaan perinyt viisauden puutteen, kun taas kaikki se, mikä on järjellistä ihmisten mielissä, on tuleva todelliseksi, kuinka suuressa määrin hyvänsä se mahdollisesti onkin vastakkainen vallitseville olosuhteille. Väite kaiken todellisen järkiperäisyydestä kumoaa itse itsensä, hegeliläisen ajatustavan mukaan hänen toisessa väitteessään "Kaikki mikä kykenee seisomaan, on ainoastaan siinä määrin arvokas, että sen täytyy luhistua".

Mutta juuri tässä lepääkin hegeliläisen filosofian merkitys ja sen vallankumouksellinen luonne (johon meidän täytyy tässä kiinnittää huomiomme, koska siihen päättyy sitten Kantin saavutettu edistys), sillä siinä kerta kaikkiaan annetaan siunaus inhimillisen järjen ja toiminnan tuloksille. Totuus, jonka tunnustaminen on filosofian tehtävä, ei enään ole valmiiksi kerätty väitössarja, jonka kerran joku viisas oppinut on löytänyt; totuus on nyt löydettävissä tietoisuuden itsensä kehityksessä, pitkän historiallisen kehityksen oppineisuudessa, joka kiipeää alhaalta aina yhäti ylempiä korkeuksia kohti, milloinkaan saavuttamatta n.k. absoluuttisen totuuden huippukohtaa, josta se ei voisi edetä edemmäksi, josta se ei voisi enään katsoa eteenpäin, paitsi ainoastaan ristiä kätensä rinnoilleen ja ihmetellä sitä absoluuttista totuutta mikä on jo saavutettu. Ja juuri samalla tavalla kuin on laita filosofian huippukohdan saavuttamisen kanssa, sama pitää paikkansa kaikkeen muuhunkin tietoisuuteen nähden, yksinpä käytännöllisen liike-elämänkin tietojen suhteen. Ja juuri yhtä vähän kuin tietoisuus, voi historiakaan löytää ihanteellista inhimillisyyden olotilaa, täydellistä yhteiskuntaa, täydellistä valtiota; nämä ovat seikkoja, jotka voivat olla olemassa ainoastaan mielikuvituksissa; päinvastoin kaikki toisiaan seuraavat historialliset olosuhteet ovat ainoastaan korpivaellusta inhimillisen yhteiskunnan loppumattomassa kehityksellisessä prosessissa, joka pyrkii alhaalta yhä ylhäisempiin muotoihin. Jokainen askel on välttämätön ja hyödyllinen aikanaan ja niissä olosuhteissa joista ne saavat alkunsa, mutta nämä askeleet tulevat heikoiksi ja epäoikeudellisiksi uusissa ja korkeimmissa olosuhteissa, jotka kehittyvät vähitellen kunkin aikakauden omassa kohdassa; vanhojen olosuhteiden ja muotojen täytyy väistyä uusien korkeimpien muotojen tieltä, jotka taas vuorostaan rappeutuvat ja häviävät. Samoin kuin porvaristo suuremman teollisuuden, kilpailun ja mailman markkinain valtaamisen kautta murskasi kauan seisoneet ja suuresti kunnioitetut vanhat laitokset, samoin tämä dialektinen filosofia murskasi kaikki teoriat absoluuttisesta totuudesta ja sen kanssa sopusointuisasta absoluuttisesta inhimillisyydestä. Näin ollen ei mitään lopullista, absoluuttista tai pyhää ole olemassa, kaikki kätkee itseensä säälimättömän kuolevaisuuden, eikä mikään voi säilyä olemassaolossa sen edessä, paitsi taukoamaton olemassaoloon tulemis- ja katoamiskehitys, herkeämätön siirtyminen alhaisemmista muodoista korkeimpiin, josta ajattelijan aivostokin on vain pelkkä heijastus. Totuudella on kuitenkin vanhoillinen puolensakin, se ottaa huomioon tietoisuuden ja yhteiskunnan soveltuvaisuuden visseissä olosuhteissa aikaan ja oloihin nähden, mutta ainoastaan tässä mielessä se on vanhoillinen. Tämä filosofisen näkökannan vanhoillisuus on suhteellinen, kun taas sen vallankumouksellinen luonne on absoluuttinen, ainoa absoluuttinen jonka olemassaolon se sallii.

Meidän ei tässä kohdin tarvitse asettaa kyseenalaiseksi onko tämä filosofia läpeensä yhtäpitävä sen luonnollisen tieteen nykyiseen asemaan nähden, joka ennustaa maapallon ja sen asujaimiston häviämistä, joka on ilmeisen varma asia; joka niinmuodoin ottaa huomioon myöskin sen tosiasian, että inhimillisessä historiassa on ei ainoastaan kasvava ja elävä osa, vaan myöskin häviävä osa. Me olemme kuitenkin vielä huomattavan kaukana käännekohdasta, missä yhteiskunnan historia alkaa laskukautensa, joten emme voi odottaakaan, että hegeliläinen filosofia takertuisi kysymykseen, jota ei tiede vielä silloin ollut asettanut päiväjärjestykseen.