»Sitten annan mukaasi pari riviä morsiameni perheelle, Fritz. Siellä on kotona kaksi tytärtä, ja kaikki ovat herttaista, oivallista väkeä, tuntevatpa vielä isäsikin, sillä kuultuaan syntymäpaikkani nimen, he kysyivät heti häntä ja tunnenko minä hänet.»
»Mikä heidän nimensä on?»
»Raspe — tohtori Raspe — yleisesti kunnioitettu nimi siinä kaupungissa — jokainen lapsikin tuntee talon. Mutta yhden ehdon sinulle panen, Fritz! — ettet liehittele minun morsiantani, sillä teillä taiteilijoilla on minun ja sinun omastasi monastikin hyvin kummallinen käsitys.»
»Mutta, rakas ystävä» —»
»Minun morsiameni», jatkoi Klaus, »on nimeltään Rosa, välttääksemme kaikkea erehdystä; ja hän on tohtorin vanhin tytär. Viola, hänen sisarensa, lienee noin puolitoista vuotta nuorempi — juuri puhjennut nuppu ja iloinen ja eloisa, aivan kuin sinua varten luotu, koska näytät oivallisesti säilyttäneen entisen tyyniluontoisuutesi.»
»Hm», sanoi Fritz, »Rosa — Viola, ellen vain sekoita nimiä, sillä minä en mitään niin vähän tunne kuin juuri kasveja enkä voi säilyttää muistissani edes yksinkertaisimpia kasviopillisia nimityksiä.»
»Taivasten tuulet!» huudahti hänen ystävänsä hieman hätääntyneenä, »sittenpä en anna sinulle mitään kirjettä, sillä — ihmeellisempiäkin asioita on tapahtunut, eikä ole hyvä maalata pirua seinälle — voinhan myöhemmin itsekin tutustuttaa sinut siihen perheeseen.»
»Mutta hyvä Klaus —»
»Hae nyt ensin passisi; tässähän on poliisikamari. Sillä aikaa minä tuolla taidekaupassa katselen vaskipiirroksia ja valokuvia, äläkä viivy kauan!»
Passi oli pian saatu. Registraattorilla oli jo koko joukko pormestarin allekirjoituksella varustettuja kortteja pulpetinlaatikossa; tarvitsi vain täyttää niistä yksi ja painaa siihen leima, sitten Fritz lisäsi allekirjoituksensa, sai siihen hietaa kuivikkeeksi, maksoi taksanmukaiset viisi hopeagroschenia ja lähti jälleen toimistosta passi taskussa. Portailla hän ei kuitenkaan voinut olla vilkaisematta takasivulle, jossa oli henkilön tuntomerkit: