»Onko se välttämätön johtopäätös, isä?»
»Jos huomaa, ettei hurjalla elämällä saa mitään järkevää toimeen ja tahtoo parantua — niin varmaa se on. Ennen kaikkea kehoitan sinua kuitenkin käymään vanhan majuri von Buttenholtin luona. Hän oli vanhimpia ja rakkaimpia nuoruuteni ystäviä ja olisin sydämestäni iloinen saadessani kuulla hänen jaksavan hyvin. Moniin pitkiin vuosiin hän ei enää ole vastannut kirjeisiini enkä edes tiedä, vieläkö hän on Koblenzissa. Ainakin kuulet siellä, minne hän on mennyt.»
Fritz nyökkäsi myöntäen, mutta tuskin kuunteli, mitä isä sanoi, sillä hänen ajatuksensa askaroivat kummallisessa sattumassa, joka kahdelta taholta aivan kuin kahden viivan pidennyksellä johti yhteen määrättyyn pisteeseen, mutta hän ei sanonut mitään isälle keskustelustaan ystävänsä kanssa. Mitä hyötyä siitä olisikaan ollut? Hän meni huoneeseensa, pakkasi kapineensa ja oli, koska ei tahtonut paljon matkatamineita, vajaan puolen tunnin päästä valmis lähtemään.
Mitä vielä oli isän kanssa sovittavaa, se oli pian toimitettu; ruokapöydässä he keskustelivat kaikesta tarpeellisesta, ja iltapuolella kello kolmelta Fritz istui mukavasti toisen luokan vaunussa, poltti sikaariaan ja katseli oikeastaan jokseenkin kylmäkiskoisesti ohikiitäviä maisemia, sillä hänen päässään pyöri niin paljon, ettei hän jaksanut kaikkea seuloa ja järjestää. Ensin sitä piti hetkinen ravistaa, silloin kyllä kevyt ja merkityksetön kohoaisi päälle, joutuisi nopeasti sivuutetuksi ja antaisi tilaa muille, vakavammille asioille, jotka kenties myöhemmin vaatisivat kaiken hänen tarkkaavaisuutensa. Mutta siihen oli vielä aikaa; miksi hän nyt jo sälyttäisi itselleen tarpeettomia suruja pään ja sydämen täydeltä?
3. TUPAKOIMATTOMIEN VAUNUSSA
Junassa matkustaminen on perin merkillinen asia, joka onkin ensin opittava, ennenkuin sen oikein osaa. Moni ihminen ei minua uskone, vaan' sanoo: »Mitä oppimista siinä on? Ostan lipun, panen kapineeni pakaasiin, istun junaan ja menen mukana — senhän kuka hyvänsä osaa.» — Niinpä kyllä, ja hän matkustaa yhtä nopeasti kuin muutkin — mutta kuinka?
Kymmenen yhtä vastaan lyön vetoa, että hän joutuu täyteen sullottuun vaunuun, jossa ei voi edes jalkojaan oikaista; mahdollisesti istuu nainen lapsi sylissä hänen vastapäätään, samalla kun pieni, myöskin hänelle kuuluva poika, viiden, kuuden vanha, lakkaamatta ystävämme liikavarpaille survoen kiipeilee akkunaan ja painaa hänen polvelleen puraistua voileipäänsä, sivelty puoli alaspäin. Hän tahtoisi tupakoida, mutta se ei sovi — muuan nainen hänen rinnallaan selittää, ettei hän siedä tupakansavua eikä myöskään vetoa, eikä hän siis voi laskea akkunaa, vaikka vaunussa on painostava ilma, samalla kun avatut viinipullot, lämpimät, paistetut makkarat ja muut perhetuoksut yhtyvät kuvaamattomaksi hajujen sekamelskaksi.
Eikä siinä vielä kaikki. Hän tahtoisi hiukan nukahtaa; mutta sepä ei käy, sillä hänen täytyy myös pitää varansa, koska herralla aivan hänen vastassaan on onneton tapa tavantakaa sylkeä, mutta ei tietenkään mahdollisuutta pistää päätään ulos akkunasta. Hän sylkee siis, aluksi varovasti, myöhemmin puolittain unessa, polvensa ohitse lattialle, ja »matkailija rukkamme» täytyy silloin olla vikkelä vetämään syrjään oma polvensa ja vääntämään jalkateränsä taaksepäin.
Vihdoinkin hän kaikesta huolimatta vähän nukahtaa — tai oikeammin hän on juuri torkahtanut, kun nahkainen hattulipas messinkiheloineen rouvasihmisen lukuisain tavarain joukossa näyttää kyllästyneen seuralaisiinsa ylhäällä verkossa ja iskee suoraa päätä hänen hattuunsa terävällä kulmallaan. — Nainen pyytelee anteeksi lippaansa puolesta ja ennättää juuri vielä tarttua kiinni poikaan, joka on syöksymäisillään ulos ovesta, kun juna samassa pysähtyy ja junailija nykäisee oven auki.
Viimein hän pääsee perille, mutta ihan nääntymäisillään, ruumiillisesti raukeana, henkisesti aivan nujerrettuna; ja kuinka kevyesti hän tuon kaiken olisi vain pienellä rautatiematkan tutkimisella voinut välttää.