»Kuulkaapas nyt, me olemme poliisilaitoksesta», selitti mies, »ja poliiseilla on aina oikeus.»
»No olkoon sitten, paholaisen nimessä, minun puolestani», sanoi Fritz epätoivoisella mielellä, »mutta selittäkää sitä ennen kuitenkin, kenen käskystä te toimitte.»
»Hyvin kernaasti», vastasi virkamies. »Herra poliisipäällikön määräyksestä. Älkää vain mitenkään rettelöikö, sillä se ei teitä ollenkaan auta ja voi vain pahentaa asiaanne.»
Fritz tajusi miehen olevan oikeassa ja enempää vastustelematta avasi arkkunsa, hyvin tietäen viattomuutensa mitä tahansa epäluuloa vastaan. Sitten hän pani molemmat sytytetyt kynttilät viereen pöydälle ja heittäytyi lähimpään nojatuoliin kaikessa rauhassa katsellakseen toimitusta. Hän alkoi silmäillä tätä kohtausta leikilliseltä kannalta, ja vasta sitten, kun hän huomasi talonväen käyvän ulkopuolella tarkkaavaiseksi ja pyrkivän tänne, nousi hän vielä kerran, sulki oven ja lukitsi sen. Utelias joukko ei tarvinnut ainakaan tietää, mitä täällä sisällä tapahtui, saatikka olla sitä näkemässä.
Poliisit eivät pitäneet pitkiä puheita; he tiesivät tarkoin, mitä ja kuinka oli tehtävä, ja heti kun arkku oli avattu, aloittivat he läpikotaisen tutkimisensa, mutta ilman minkäänlaista tulosta. Sillä arkusta tavattiin vain piirustus- ja maalausvehkeitä ja kaikenlaista muuta, mitä voi odottaa näkevänsä kenen matkustajan tavaroiden joukossa tahansa. He olivat silminnähtävästi hämillään, sillä poliisimiehelle ei voi tapahtua mitään nolompaa kuin että on pakko pitää kunniallisena miehenä jotakuta, josta poliisipäällikkö epäilee ihan päinvastaista.
Mutta lopulta heillä ei ollut muuta neuvoa. He kysyivät vielä matkustajan papereita, joita Fritzillä olikin yllin kyllin, ei ainoastaan passi, vaan lisäksi matkakreditiivi.
»Eikö teillä ole muita tavaroita?»
»On — piirustussalkkuni tuolla! Ehkä tahdotte tarkastaa sitäkin, sisältääkö se hopeisia lusikoita taikka jostakin kirkosta varastetun kalkin?»
Poliisi loi epätoivoisen katseen ohueen salkkuun.
»Tuolla on vielä keppini ja sateenvarjoni.»