Siellä hän meni suoraa päätä erääseen hotelliin, josta näki koko ihanan Reinin, ja päätti, ennen kuin veisi suosituskirjeensä kanslianeuvos Brunolle, kaikessa rauhassa vaeltaa parina päivänä pitkin kaupunkia ja silmäillä, mitä nähtävää siellä olisi; sillä jos hän kerran joutui tekemisiin jonkin perheen kanssa, silloin tulisi kummallekin puolelle kiusallisia kutsuja ja uusia tuttavuuksia, ja hänen vapaa elämänsä päättyisi siihen.
Sen päivän hän kuljeskeli ilman päämäärää, mutta sisäistä mielihyvää tuntien vanhanaikaisesti rakennetussa kaupungissa, katseli tuomiokirkkoa ja vielä muutamia muita niistä ihanista rakennusmuistomerkeistä, joita vanha Köln on täynnä, ja palasi illalla oikein tyytyväisenä hotelliinsa, saadakseen siellä palkkioksi tämänpäiväisistä ponnistuksistaan hyvän illallisen ja pullon paremmanpuoleista viiniä.
Hänen vielä istuessaan ruokasalissa nauttimassa maukkaasta annoksesta Reinin lohta toi yliviinuri hänelle vierasten nimikirjan, johon hän päätöksensä mukaan kirjoitti oman nimensä: Friedrich Wessel, maalari Hassburgista, sitten tarkasteli hätäisesti jotakuinkin täytettyä sivua nähdäkseen keitä näinä viime päivinä oli poikennut asumaan hotelliin, mutta jo ensimmäisen nimen kohdalla jäi pala hänen suuhunsa ihmetyksestä, sillä ihan hänen juuri kirjoitetun nimensä »Friedrich Wessel» yläpuolella oli: Friedrich Raspe, Dr. med. Mainzista perheineen; huone numero 35.
Se oli totisesti omituinen sattuma, että hän joutui nyt, vieläpä suorastaan seinän takana, asumaan samassa hotellissa tohtori Raspen kanssa, ja nähtävästi olivat myöskin molemmat tyttäret mukana, ikäänkuin kohtalo olisi toiminut hänen hyväkseen. Hän ei ollut etsinyt tilaisuutta tapaamiseen tai oikeastaan epäonnistuneen yrityksensä jälkeen Mainzissa heti jättänyt sikseen; nyt hän oli osunut viereiseen huoneeseen, ja tätä sallimuksen viittausta hän ei tahtonut laiminlyödä; se oli totisesti liiankin selvä.
Vaistomaisesti hän kouraisi leukaansa, sillä hän oli aikonut kasvattaa itselleen partaa eikä senvuoksi ollut Mainzissa kokemansa seikkailun jälkeen päästänyt partaveitseä likelleen; nyt hän siis kaiketi oli kamalan näköinen. Samalla johtui myös mieleen, että täällä komeasti valaistussa ja koristetussa ruokasalissa istui suuri joukko vieraita, herroja ja naisia; luultavasti oli tohtori Raspe molempien rakastettavien tyttäriensä kera heidän keskellään, kenties ihan hänen läheisyydessään. Hän silmäili varovaisesti ympärilleen, oliko missään sentapaisia henkilöitä nähtävissä; mutta se oli vaikeata, sillä useimmat istuivat pitkän pöydän ääressä, niin ettei voinut hyvin erottaa toisistaan yksityisiä ja seurueita. Mutta paljon nuoria ja vanhoja herroja oli joukossa, ja Fritz vaivasi niin kauan päätänsä saadakseen selville, kutka niistä olivat saman perheen väkeä, mies ja vaimo tai isä ja tytär, että hänen vain puoleksi syöty lohensa ehti ihan kylmetä ja viini laimeni; eikä hän kuitenkaan päässyt mihinkään tulokseen.
Sitten hän äkkiä kuuli takaapäin ääniä.
»Minne me siis istumme, pappa?» kysyi eräs nuori nainen, viehättävä vaaleaverikkö, kuten hän totesi nopeasti käännettyhän päätänsä sinne päin.
»No no, rakas lapsi», vastasi vanhahko herra, joka saattoi nuorta kaunotarta, »onhan täällä vielä kaikkialla tilaa — mieluimmin menemme sellaiseen paikkaan, missä ei ole ikuista vetoa, kun ovia avataan ja suljetaan. Mutta minne Rosa jäi?»
»Hän tulee heti, pappa», vastasi suloinen ääni, ja Fritzin sydämeen oikein pisti, sillä tuon siis täytyi olla Viola.
Kummallista, hän oli kuvitellut tyttöä ihan toisenlaiseksi, jolla piti olla tummanruskeat hiukset ja silmät ja kreikkalainen nenä; tälle Violalle oli kohtalo suonut tosin hyvinkin sievän, mutta samalla pystyn tylppänenän, joka ei kuitenkaan vastannut haikeasti haaveilevan nimen herättämää kuvaa.