— Nuoria tyttöjä pitäisi oikeastaan ristiä sitten, kun ne ovat täyttäneet kuusitoista vuotta, — ajatteli hän itsekseen; — se olisi paljon käytännöllisempää ja estäisi myöhemmin koko joukon väärinymmärryksiä. Tällä nuorella naisella esimerkiksi ei minun mielestäni saisi olla nimenä Viola, vaan Klärchen taikka Blondine taikka paraiten Eva — totisesti olisi Eva oikea nimi — tuollainen ei paljoa välitä kielletystä hedelmästä, mutta saattaa sitten Aatami-poloisenkin pinteesen pystyllä tylppänenällään. Nyt olen vain utelias näkemään, millainen on Rosa, jonka kai täytyy pian tulla. Tohtori Raspe (sillä Fritz ei hetkeäkään epäillyt sitä, että tuo oli hänen isänsä vanha ystävä) oli sillä välin löytänyt mieleisensä paikan ja istuutunut sinne tyttärensä kanssa; mutta he istuivat Fritzistä liian etäällä, joten hän ei voinut juuri mitään kuulla heidän muutenkin hiljaisesta keskustelustaan. Sitäpaitsi hän suuntasi kaiken huomionsa ovea kohti, josta odotetun Rosan piti ilmestyä.
Nyt hän tuli; mutta Fritz oikein säikähti; sillä niin huonoa makua hän ei voinut otaksua ystävällään Klausilla olevan: eihän tuo ainakaan ollut kaunotar! Ihan punainen tukka, vaikka kyllä harvinaisen tuuhea; sen ohella tosin heleä iho, mutta jotenkin korkeat hartiat ja vielä paljoa selvempi tylppänenä kuin sisarella. Kuitenkaan ei voinut sanoa häntä rumaksi, sillä hänen kasvoissaan oli jotakin hyvää ja ystävällistä, mutta kauniin nimeä hän ei ansainnut, eikä Fritz vähääkään kadehtinut Klausia tämän vaalin vuoksi. Viola sitä vastoin oli viehättävä olento, ja hän päätti kaikissa tapauksissa tehdä tuttavuutta.
Mutta kun parta oli tässä kunnossa, ei se suinkaan käynyt päinsä — ennen sitä piti välttämättä ajella leuka puhtaaksi ja sitten vasta huomenna aamulla varhain yrittää. Entä jos hän nyt heti menisi huoneeseensa? Kello oli enintään kahdeksan, ja neljännestunnin kuluttua hän olisi jälleen salissa. — Hyvin uskallettu on puoleksi voitettu! — tuumi hän ja hetkeäkään enää viivyttelemättä nousi pöydästä. Kiireisin askelin hän harppasi ylös suorittaakseen välttämättömän tempun. Jos hän tahtoisi antaa parran kasvaa, kävisi se yhtä hyvin päinsä myöhemminkin.
Kaikki sujui onnellisesti — kuumaa vettä toi viinuri — ja uskomattoman pian, jos ajattelee, kuinka pitkän ajan hän tavallisissa oloissa käytti pukeutumiseensa, hän oli päässyt niin pitkälle, että saattoi moitteettomassa asussa esiintyä naisille.
Perhe oli yhä vielä salissa pöytänsä ääressä. Vanha herra pureskeli vasikankyljystä, ja molemmat naiset olivat saaneet kumpikin puolikkaan kanaa, ja tohtorilla oli vielä lisäksi pullo viiniä. Fritz istuutui aluksi jälleen vanhalle paikalleen ja äkäili sitä, ettei tuo »pieni perhe» vilkaissutkaan häneen; he eivät ollut huomaavinaankaan, että hän oli lainkaan olemassa, ja varsinkin molemmat tytöt hihittivät ja rupattivat keskenään, huolimatta vähääkään naapuristaan.
— Hm, ajatteli Fritz vihdoin ja hymyili itsekseen; — niinpä hämmästytänkin tuota herrasväkeä ja istuudun kaikessa rauhassa heidän pöytäänsä, ikäinkuin kuuluisin samaan joukkoon. Ellei vanha herra sitten muuten usko, kuka olen, annan hänelle kirjeen, ja se kyllä kääntää hänen päänsä! — Hän tunnusteli povitaskuaan; kirje oli siellä, ja enempää miettimättä hän nousi tuoliltaan, silitteli hiukan tukkaansa astui esille, veti erään tuolin pöydän ääreen ja lausui mitä ystävällisimmän näköisenä: »Hyvää iltaa, herrasväki!» ja istuutui Violan viereen, joka äkkiä melkein kuin säikähtäen katsahti häneen.
Molempien nuorten naisten isä päästi hämmästyneenä lautaselle kyljyksen luun, jota paraikaa kaikessa rauhassa kalusi. Rosa katsoi tulokasta myöskin yllätettynä, ikäänkuin aikoisi jotakin kysyä, sillä olihan kuitenkin tavatonta että vieras — kun ei ollut tilan puutetta, vaan vielä oli monta pientä pöytää vapaana — tahtoi tällä tavalla tunkeutua ihan outojen naisten seuraan. Fritz tiesi myös varsin hyvin, mitä he hänestä ajattelivat: että tämä hävyttömyys meni vähän liian pitkälle, ja nautti hetkisen tästä kohtauksesta. Hän ei voinut kuitenkaan liiaksi jännittää tilannetta ja kun hän luuli jo aikaansaaneensa kylliksi suuren hämmästyksen, sanoi hän herttaisesti:
»Ette kai enää tunne minua?»
»Meillä ei todellakaan ole kunnia teitä tuntea», vastasi vanha herra, mutta katseli häntä sentään tarkemmin.
»Eivätkö nämä nuoretkaan tunne?»