»Ikävä kyllä, ei», kuiskasi Rosa, samalla kun Viola pidätti hymyänsä, joka uhkasi tuoda esille kaksi mitä suloisinta poskikuoppasta.
»Niinkö?» virkkoi Fritz, perin tyytyväisenä, kun yllätys oli niin täydellisesti onnistunut. »Ette siis enää muista nuorta vallatonta nulikkaa, joka ei liene esiintynyt erittäin edukseen, kun viimeksi kävitte Hassburgissa?»
»En tiedä, arvoisa herra», vastasi vanha herra kuivan leikillisesti, missä määrin viimeisellä viittauksella tarkoitatte itseänne, mutta voin teille ainakin vakuuttaa, että te minun viimeksi ollessani Hassburgissa — jos muuten silloin vielä olitte syntynytkään — tuskin saatoitte sillä tavalla esiintyä, sillä siitä on jo kolmekymmentä vuotta. Tyttäreni eivät ole koskaan käyneet Hassburgissa.»
»Vai ei koskaan?» huudahti Fritz todella nolostuen. »Eikö minulla siis ole ilo nähdä edessäni tohtori Raspe ja hänen perheensä?»
»Ei likimainkaan», vastasi vanha herra, ja nyt nuoret naiset hihittivät keskenään. »Minä olen arkistoneuvos Homberg Giessenistä.»
»Arkistoneuvos Homberg», änkytti Fritz tuskallisesti hämmennyksen vallassa. »Mutta vieraiden luettelossa — suonette anteeksi — minä uskoin niin varmasti saaneeni ilon tavata tohtori Raspen, niin myös teidän molemmat tyttärenne ovat nimeltään —»
»Minunko molemmat tyttäreni?»
»Niin, tarkoitan: neidit Rosa ja Viola.»
»Te näytätte menevän ihan sekaisin, arvoisa herra», sanoi arkistoneuvos kuivasti. »Rosa on vaimoni, ja Henriette tuossa tyttäreni.»
Henriette ei nyt enää voinut pidättää nauruaan, vaan kikatti ihan vallattomasti, ja vain rouva arkistoneuvoksetar näytti olevan hiukan mielissään siitä, että vieras saattoi pitää häntä »tyttärenä.»