Fritz änkytti nousten hämillään seisaalle:
»Sitten ei minulla ole muuta neuvoa kuin pyytää kohteliaimmin anteeksi, että olen teitä näin häirinnyt.»
»Ei se mitään», vastasi vanha herra, »erehdys on tietysti helppo antaa anteeksi. Kenen kanssa: minulla on kunnia puhua?»
»Minä olen Friedrich Wessel, muotokuvamaalari.»
»Hauskaa tutustua», virkkoi arkistoneuvos lyhyesti ja istuutui taas paikalleen syömään kyljystä.
Fritzillä ei enää ollut muuta tekemistä kuin kunnioittavasti naisille kumarrettuaan poistua näköpiiristä. Hän lähti myös suoraa päätä salista, sillä selväähän oli, ettei hän tämän nolauksen jälkeen kehdannut jäädä arkistoneuvoksen perheen läheisyyteen. Huoneeseensa saavuttuaan hän päätti myös heti mennä levolle; tänä päivänä ei enää ollut soveliasta yrittää muuta, ja hän toivoi, että huomenna olisi parempi onni.
Vuoteessaan hän vielä punnitsi tämänpäiväisen illan tapahtumia ja teki sen johtopäätöksen, että hänestä oli oikeastaan ollut mieluista erehtyä sillä tavalla kuin oli käynyt. Henriette oli ihan toisennäköinen kuin miksi hän oli kuvitellut Violaa — Rosasta puhumattakaan — ja arkistoneuvos — kuinka häijy piirre olikin hänen suunsa ympärillä ja kuin kummallisesti se herra oli häntä yhä katsellut! Hän ei ensinkään pitänyt arkistoneuvoksesta.
Mutta aamulla hänen pitäisi etsiä käsiinsä oikea tohtori Raspe, jonka kanssa hän asui vieretysten. Hm, kenties oli molemmilla nuorilla neideillä huoneensa lähinnä häntä, ja hän voisi kuulla milloin he illalla saapuivat kortteeriinsa. Kaikki oli kuitenkin vielä hiljaista naapurissa; ei liikahdustakaan; mahdollisesti he olivat teatterissa juuri tänään. Hän tahtoi olla valveilla, kunnes he tulisivat kotiin, mutta se oli mahdotonta; silmät painuivat umpeen, ja ennenkuin hän itse tajusikaan, nukkui hän sikeästi ja makeasti, ja seuraavana aamuna paistoi aurinko ikkunasta sisään, ennenkuin hän edes heräsi.
Isä oli pyytänyt häntä välttämättä kirjoittamaan ahkerasti matkalta ja lähettämään jonkunlaisen päiväkirjan, jotta hän aina tietäisi, missä poika oli, ja kuinka hän jaksoi. Tähänastisista seikkailuistaan Fritz ei tosin voinut paljoakaan ylpeillä tai esittää niitä suurenmoisina; mitä hänen siis piti kirjoittaa? Parempi oli jättää kirjoittaminen, kunnes hän tapaisi jonkun isänsä vanhoista ystävistä, siis iltapuoleen; silloin kaiketi olisi jotakin hauskempaa kerrottavaa.
Ettei enää erehtyisi, vaan voisi olla ihan varma, kysyi hän viinurilta, joka toi hänelle kahvia, kuka hänen vieressään asui, ja sai todella vahvistuksen edellisenä päivänä tehtyyn havaintoon: herra tohtori Raspe kahden tyttärensä kera toisella ja muudan viinikauppias Bingenistä toisella puolella. Sen verran oli siis kaikki kunnossa, mutta hän ei tietenkään voinut mennä tervehtimään naisia niin aikaisin aamulla, vaan piti odottaa ainakin kello yhteentoista, ennenkuin pyytäisi ilmoittamaan itsensä taikka menisi itse tapaamaan. Tästä vaihtoehdosta hän ei vielä ollut tehnyt päätöstään. Väliajan hän tahtoi käyttää kuljeskellakseen vielä hiukan Reinin varrella.