Tultuaan hotellin alakertaan hän kuuli erään viinurin tai itse isännän tiuskivan äkäisesti, ja joku nainen puhui pyytelevällä äänellä, ja kun hän uteliaaksi käyden astui lähemmäksi, ainakin nähdäkseen, mitä siellä oli tekeillä, huomasi hän erään siististi puetun nuoren naisen, jonka kasvot tuntuivat merkillisen tutuilta, arkana ja suuret kyyneleet silmissä puolustavan itseään hävytöntä yliviinuria vastaan, joka seisoi tuimana edessä.
»Mitä täällä on tekeillä?» kysyi Fritz, jonka tuli nuorta naispoloista sääli.
»No, ei mitään tavatonta täällä Reinin varrella», huomautti yliviinuri ylpeästi, »tämä mamselli on oleskellut hotellissa muka herrasväkeään odottamassa jo parin päivän ajan ja esiintyy lisäksi ylhäisenä, pitäen nokkaansa kovin pystyssä. Mutta minä kyllä tiedän, mitä se merkitsee, ja ellei hän nyt heti maksa, saa poliisi auttaa meitä perimään saatavamme.»
Nuori nainen oli sillä välin pyyhkinyt kyyneleet silmistään ja katsellut Fritziä tarkkaavaisesti ja hämmästyneenä; nyt hän äkkiä sanoi:
»Tämä herra tuntee minut ja voi todistaa, että olen puhunut totta.»
Fritz silmäili häntä kummastuneena, ja taaskin hänestä tuntui, että hän oli jossakin nähnyt nuo kasvot, mutta hän ei voinut muistaa missä.
»Arvoisa neiti», vastasi hän hämillään, »kyllä te tunnutte minusta tutulta; mutta en voi tällä hetkellä tosiaankaan muistaa —»
»Olemme matkustaneet yhdessä Mainziin; minä olin kreivitär Rosowskan ja hänen tyttärensä Olgan seurassa.»
»Totisesti, niin, nyt minä muistan hyvinkin», huudahti Fritz, joka oli samassa tuntenut nuoren seuranaisen, vaikkei ollessaan hurmaavan olennon kanssa tekemisissä ollutkaan häntä melkein lainkaan pannut merkille. »Mutta kuinka te olette täällä yksin? Oletteko jättänyt seuranne?»
Taaskin täytyi tyttöparan ponnistaa pidättääkseen kyyneliään; lopulta hän sanoi hiljaa: