Hän oli lähtenyt liikkeelle nauttimaan komean, vanhan virran näköaloista, mutta ajatukset risteilivät niin sekaisin ja kirjavina hänen päässään, että hän kulki rannalla kuin unissaan tosiaankaan näkemättä muuta kuin polun, jolle jalkansa laski. Virtaa alaspäin kiitävä höyrylaiva palautti hänet tajuihinsa; ja koska kello oli sillä välin ehtinyt yhteentoista, päätti hän kääntyä ja palata kaupunkiin, mennäkseen tervehtimään Raspen herrasväkeä, joka ainakin nyt jo oli noussut makuulta.
»Onko tohtori Raspe kotona?» kysyi hän ovenvartijalta, astuessaan jälleen hotelliin. »No? Oletteko ymmärtänyt? Kysyin teiltä, onko tohtori Raspe kotona», toisti hän kysymyksensä, kun ovenvartija vastausta antamatta tuijotti häneen niin hävyttömästi kuin suinkin.
Mies tulikin vihdoin järkiinsä ja sanoi sitten hieman hämillään:
»Pyydän anteeksi — jaha! Te kaiketi asutte itsekin tässä hotellissa?»
»Kyllä.»
»Numero 36?»
»Niin — mutta miksi sitä kysytte? Onko joku tahtonut minua tavata?»
»Ei — ei vielä!» vastasi ovenvartija kirotun kaksimielisesti hymyillen. Mutta Fritz ei aluksi välittänyt siitä, ja vasta sitten, kun toinen kääntyi poispäin, muisti hän nuoret naiset ja kysyi vielä kerran:
»Voitteko sanoa, ovatko naisetkin yläkerrassa?»
»Molemmat neidit ovat myös siellä», vastasi ovenvartija. »Tunnetteko sen perheen?»