»Onpa kyllä, herra Wessel», selitti mies. »Heti kun etelään päin menevä laiva huusi, riensi hän laiturille ja lähti sen mukana, mutta minne, sitä en tiedä.»
»Hyvä on!» vastasi Fritz, astui nyt seuraavalle ovelle ja koputti hiljaa.
»Sisään!»
Fritz avasi ja näki heti yhdellä silmäyksellä edessänsä Raspen perheen. Isä, vanhanpuoleinen herra, joka, jos hän aina oli sennäköinen kuin nyt, ei ollut kovinkaan miellyttävä olennoltaan, istui lasit nenällä nojatuolissa ikkunan ääressä, pidellen sanomalehteä kädessään — samaa, jonka ovenvartija oli äsken tuonut hänelle — ja viereisen ikkunan ääressä rinnattain, oveen päin kääntyneinä, seisoivat nuoret neidit, tietenkin hänen molemmat tyttärensä Rosa ja Viola, ja Fritz nautti jo etukäteen siitä arvaisiko hän, kumpi oli Rosa ja kumpi Viola, uskoen muuten siinä helposti onnistuvansa.
Mutta vastaanotto ei ollut niin ystävällinen kuin hän olisi voinut odottaa, sillä hänen lähettämästään nimikortista olisi heidän pitänyt edes tietää, kuka hän oli. Vanha tohtori istui kuitenkin yhä lujasti tuolillaan, sanomalehti kädessä, ja katseli häntä vain tutkien silmälasiensa ylitse, samalla kun nuoret naiset painautuivat lähemmäksi toisiaan ja jotakin keskenään kuiskailivat. Fritz, joka tuli tänne vieraana, tunsi olevansa velvollinen aloittamaan keskustelun, sillä läsnäolijat eivät näyttäneet olevan siihen taipuvaisia ja tahtoivat kaikissa tapauksissa ensin nähdä, kuinka hän esittelisi itsensä. Muuten Fritz ei ollut lainkaan ujo. Niinpä hän kohteliaasti kumartaen ensiksi naisille, johon tervehdykseen he vain puolittain — toinen ei ollenkaan — vastasivat, astui suoraan vanhaa herraa kohti, ojensi hänelle kätensä ja sanoi sydämellisesti:
»Hyvä herra tohtori, sallikaa minun esitellä teille erään vanhan ystävänne poika ja samalla tuoda häneltä sydämelliset terveiset. Myöskin toiselle näistä nuorista neideistä minulla on erikoiset terveiset — nimeni on Friedrich Wessel», lisäsi hän sitten vielä kovemmalla äänellä, huomattuaan ihmeekseen, ettei vanha herra ottanutkaan ojennettua kättä niin auliisti vastaan kuin sitä hänelle tarjottiin, »hallintoneuvos Wesselin poika Hassburgista.»
»Hyvin hupaista tutustua», sanoi tohtori Raspe kohteliaasti, mutta kuitenkin merkillisen kylmästi ja vaikkei hän nyt enää voinut olla tarttumatta tarjottuun käteen, ei hän kuitenkaan vastannut sen puristukseen, samalla kun nuoret naiset olivat sen näköisiä kuin olisivat mieluummin halunneet livahtaa ulos huoneesta.
— Hm, — ajatteli Fritz, — heidän ilonsa minut nähdessään ei näytä olevan erikoisen suuri, ja nämä ihmiset tekeytyvät sellaisiksi kuin ei isääni olisi olemassakaan.
»Sanokaahan, hyvä herra Wessel», huomautti tohtori, katsellen häntä terävästi, »minusta tuntuu kuin te olisitte huomattavasti muuttunut siitä lähtien, kun viimeksi tapasimme, vai kuinka?»
»Sehän on hyvinkin mahdollista», vastasi Fritz hymyillen, »sillä sikäli kuin minä tiedän, on siitä jo kulunut kahdeksan tai kymmenen vuotta. Luulen voivani sanoa samaa nuorista neideistä.»