Nuoret neidit eivät edes hymyilleet; he näyttivät kovin avuttomilta eivätkä kuitenkaan kääntäneet katsettaan hänestä. Somia he myös olivat, sitä ei voinut kieltää, molemmat; mutta oliko sitten syy koleassa vastaanotossa, Fritz pysyi heitä kohtaan aivan kylmänä, ja ensi kertaa hän sai kokea sitä vastenmielistä tunnetta, joka valtaa mielen, kun joutuu ympäristöön, johon ei tunne olevansa tervetullut. Fritz ei siis ollut edes istuutunut, kun hän jo ajatteli vetäytyä takaisin; hän ei vain ollut heti selvillä, kuinka voisi säädyllisesti, olematta suorastaan epäkohtelias, päästä heistä eroon.
Vanha tohtori ei ollut antanut minkäänlaista vastausta hänen viimeiseen huomautukseensa, vieläpä hänellä näytti olevan erikoinen halu jatkaa sanomalehden lukemista, sillä hän otti jälleen lehden käteensä ja katsoi siihen.
— Kas hittoa,— ajatteli Fritz silloin, — jos ukolla on noin vähän ihmistapoja, ei minunkaan tarvitse paljon kursailla. Tässä minä nyt kuitenkin olen, ja jos juoksen suoraa päätä tieheni, pitävät he minua kaiketi narrina. Sopiipa siis ensin lähemmin katsella noita nuoria neitosia.
Noudattaen päähänpistoaan ja jättäen vanhan herran omiin hoteisiinsa hän läheni molempia neitejä, otti mukaansa tuolin, laski hattunsa pöydälle ja jäi seisomaan heidän eteensä:
»Nyt, hyvät naiset, pitää minun ensin toimittaa teille terveiset. Kun en vielä tiedä kummalle teistä, niin sallittehan, että koetan arvata, kumpi teistä on morsian — mutta ettekö halua istua?»
Kumpikaan ei vastannut sanaakaan; pikemmin tuntui siltä kuin he olisivat väistäneet häntä. He säikkyivät ja painuivat toisiaan lähemmäksi niin arkoina, että Fritz nauraen kysyi: »Mutta pelkäättekö te minua? Olenko tosiaan niin vaarallisen näköinen ja oletteko todella unohtaneet, että jo lapsina tunsimme toisemme?»
»Ei, me emme ollenkaan pelkää», vastasi toinen heistä, ja Fritzistä tuntui kuin hänen tummanruskeat silmänsä olisivat samalla säkenöineet ja liekehtineet, mikä hänelle sopikin erittäin hyvin, »emme vähääkään, herra Wessel.»
»Mutta, Viola!» sanoi sisar.
»Voi, nyt te olette ilmaisseet itsenne», sanoi Fritz nauraen, »nyt tiedänkin, kumpi teistä on morsian. Neiti Rosa, minulla on teille kaikkein herttaisimmat terveiset joltakulta, joka varmaankin kipeästi minua kadehtisi, jos tietäisi, että minulla tällä hetkellä on onni nauttia seurastanne.»
»Luuletteko tosiaan?» kysyi Viola, mutta niin omituisen ivallisesti katsoen ja niin pilkallisella äänelläkin, että Fritz suorastaan hätkähti.