»Tosiaankin, neiti», vastasi hän, »vai luuletteko, että puhun perättömiä?»
»Hyvä Jumala», arveli Viola hartioitaan kohauttaen, »kun jotakin sanotaan perättömäksi, on se niin venyvää, ja sitä voidaan vääntää niin monella tavalla toiseen muotoon, ettei sitä juuri enää tunnekaan.»
»En ymmärrä tarkoitustanne.»
»Olisin siitä pahoillani — ellei tuo taas olisi jokin uusi käänne.»
»Mutta ettekö voi minulle selittää väitettänne?»
»No miksi ei», vastasi nuori sievä tyttö, ja omituinen, melkein uhmaava ilme tuli hänen huulilleen. »Sana valhe ilmaisee tosin paremmin ja tarkemmin, mitä tarkoitan, mutta seuraelämässä sanotaan jotakin vain perättömäksi ja siten heikennetään sen merkitystä, mutta siitä emme nyt välitä sen enempää. Useissa tapauksissa kuulostaa kohteliaiden ihmisten kesken pahalta sekin, että väitetään toisen sanoja perättömiksi; suokaa anteeksi, sanotaan silloin, minä olen käsittänyt asian niin ja niin, taikka: te näytätte erehtyneen, se on varmaankin väärinymmärrys — eihän juuri kukaan kehtaa vasten silmiä sanoa, että toinen väärentää totuutta, koska se tuntuu niin töykeältä. Vieläpä mennään niinkin pitkälle, että pidetään suoranaisia valheita imarteluina ja kohteliaisuuksina, vaikka meidän pitäisi sellaisia loukkauksia — enpä voi keksiä niille muuta nimeä», lisäsi hän melkein halveksivasti keikauttaen kiharaista pääkköstään, »torjua inhoten ja suuttuen.»
Nuoren ystävämme onnellista mielenlaatua vasten kilpistyi tämä suoraan tähdätty isku perin tehottomana, sillä hän oli kokonaan unohtanut, mikä oikeastaan oli syynä tähän viisastelevaan esitelmään, ja koko ajan vain hartaasti verrannut kahta nuorta naista toisiinsa. Hän ei voinut päästä selville, kumpi heistä oli vanhempi; sillä jos hän aluksi pitikin Rosaa vanhempana, oli tämän koko olemuksessa toisaalta jotakin ujompaa ja nuorekkaampaa, kun taas Viola esiintyi niin päättävästi ja melkein rohkeasti, ettei se ollut tavallista hänen iälleen.
»Olette ihan oikeassa, hyvä neiti», sanoi hän niin levollisesti kuin suinkin eikä edes huomannut, että tohtori, vieläkin sanomalehti kädessään, oli astunut hänen taakseen; »ihmiskieli osaa kiertää asioita tavattoman moninaisesti, ja minusta se onkin hyvin mukavaa, sillä siten voimme oikeastaan ilmaista kaikkea, näennäisesti sanomatta mitään. Mutta palatakseni asiaani, aioin kysyä —»
»Suonette anteeksi», keskeytti tällä hetkellä tohtori, iskien salaa silmää Violalle, joka tahtoi äkäisesti vastata, »sallitteko minun lukea teille lyhyen kirjoituksen tästä lehdestä?»
Kysymys tuli niin äkkiä ja tehtiin ilman minkäänlaista syytä niin kummallisella äänenpainolla, että Fritz kääntyi vanhaan herraan päin melkein arkana, sillä Mainzissa saamiensa kokemusten nojalla hän oli tosiaan käynyt epäluuloiseksi. Mutta Viola, joka oli pitänyt häntä tarkasti silmällä, innostui jälleen huomatessaan nuoren vieraan näennäisen pelästyksen ja huudahti: