Fritz vastusteli vielä, mutta se ei auttanut; kölniläinen vieraanvaraisuus on vanhastaan hyvässä maineessa ja nuori mies sai pian tuntea olonsa hänen kotonaan niin hauskaksi kuin olisi siellä elänyt lapsesta saakka. Vanha kanslianeuvos olikin mitä onnellisin ja riippumattomin, ja hänen rouvansa, oikein äidillinen ja hyvä olento, johon Fritz mieltyi heti ensi näkemältä, samoin kuin heidän ainoa, pari viikkoa sitten erään nuoren kauppiaan kanssa kihloihin mennyt tyttärensä, jonka sulhanen jo luettiin myöskin perheeseen kuuluvaksi, tekivät muutenkin herttaisesta kodista oikean paratiisin, jossa Fritzin oli mainion hyvä oleskella.
Kölniltä puuttuu vain yhtä: romanttisia maisemia ympäristössään, ja Fritz oli oikeastaan tullut Reinin tienoille nauttimaan niistä ja laatimaan harjoitelmia, sillä vaimon etsimisestä itselleen hän oli luopunut. Hänen oli siinä asiassa kahdesti perättäin käynyt aika nolosti. Kun hän siis oli lepäillyt kyllikseen viikon verran, viittaili hän siihen suuntaan, että hänen nyt jälleen piti ajatella lähtöä, mutta kohtasi jyrkkää vastarintaa. Vanha kanslianeuvos ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan. Enintään hän suostui siihen, että Fritz tekisi pikku retkiä Reiniä pitkin ylöspäin, mutta sitten hänen piti jälleen tulla takaisin, ja se lupaus Fritzin olikin lopulta annettava.
Seuraavana aamuna hän matkusti virtaa ylöspäin, viettääkseen ensi kertaa jonkun aikaa Loreleikalliolla ja sikäläisillä ihanilla seuduilla; hänen partansa, jota hän nyt tunnontarkasti kasvatti, oli nyt ehtinyt sille asteelle, että hänen turhamaisuutensa ei mukautunut näyttelemään sitä edes kanslianeuvoksen perheessä, se kun alkoi käydä liian sänkimäiseksi. Niinpä Fritz aikoi kuljeskella pari viikkoa jossakin erämaassa tai kaukaisilla tienoilla, saadakseen partansa niin pitkäksi, että voisi edes nähdä, mitä siitä piti tuleman. Sitten hän tuumi myöskin käydä katsomassa Isänsä vanhinta ystävää Koblenzissa, majuri von Buttenholtia. Isähän oli erikoisesti painanut tämän asian hänen mieleensä, ja siksi hän kyseli jo Kölnissä tietoja tästä majurista, mutta ei saanut kuulla muuta kuin että Buttenholt todennäköisesti vieläkin asui Koblenzissa. Kukaan ei sanonut nähneensä häntä moneen vuoteen, eikä hänestä oltu kuultukaan muuta kuin että hän oli virasta erossa ja eläkkeellä ja että hänelle oli tullut paljon surua ainoasta pojastaan, joka oli tehnyt melkoisia velkoja ja sitten eräässä kaksintaistelussa kaatunut. Mutta Koblenzissa kaiketi saataisiin lähempiä tietoja.
Sinne Fritz ei kuitenkaan suoraa päätä joutunut; mutta olihan tässä hyvää aikaa, koska hän kerran oli päättänyt viipyä vielä muutamia viikkoja Reinin rannoilla.
Laivalla, joka vei häntä virtaa ylöspäin, ei ollut erikoista seuraa: pari ikävää englantilaista, jotka olivat olevinaan hirveän ylhäisiä eivätkä luultavasti sittenkään olleet muuta kuin vaippoihin käärittyjä räätäleitä tai kaupustelijoita, haluten täällä Saksassa kuukauden verran esiintyä loordeina, kunnes sitten Lontoossa jälleen vaipuisivat omaan mitättömyyteensä — pari professoria, jotka lyhyellä loma-ajan matkalla tahtoivat karistaa itsestään koulutomun, ranskalaista roskaväkeä, jota pelipöytä veti kylpypaikkoihin, sekä nuorempia ja vanhempia naisia sekaisin, jotka tuskin laivaan päästyään riensivät hytteihin kaivaakseen koreistaan ja rasioistaan esille mukana tuodun suuruksensa. Sitäpaitsi kulki laiva tavattoman hitaasti vastavirtaa, eikä täällä päin ollut maisemissa mitään mielenkiintoisempaa, niin että Fritz jo katui lähteneensä paluumatkalle vesitse; veturi olisi vienyt hänet paljoa nopeammin vuoristoon!
Ja matka kävi yhä hitaammaksi; erääseen pysähdyspaikkaan he jäivät perin pitkäksi ajaksi ja silloin levisi huhu, että koneeseen oli tullut jokin vika. Laiva jatkoi kuitenkin matkaansa, mutta se eteni työläästi vasten virtaa; ja kun he viimein, määräajasta tuntikausia myöhästyttyään, saapuivat Koblenziin, ilmoitti kapteeni matkustajille, että hänen täytyi jäädä täksi päivää sinne välttämättömän korjauksen takia, mutta tavarat, jos niin vaadittaisiin, hän toimittaisi jäljestäpäin tulevalle saman yhtiön laivalle.
Fritz ei vielä ollut päättänyt, jatkaisiko matkaansa vesitse, ja otti siis matkakirstunsa laiturille. Hän tahtoi myös kerran käydä Ehrenbreitsteiniä katsomassa ja siinä hän ehkä voisi saada apua majurilta, jos tapaisi hänet täällä Koblenzissa.
Hotellissa ei kukaan osannut antaa hänelle tietoja majuri Buttenholtista. Tämä oli tosin monta vuotta asunut Koblenzissa, ja hotellin isäntä tunsi hänet hyvin, mutta majuri kuului lähteneen täältä joku aika takaperin; minne, sitä hän ei tiennyt. Vanha soturi oli joutunut kovin niukkoihin varoihin ja ollut yhtä mittaa sairaloinen. Kenties vieras voisi, jos tahtoi tavata majuria, saada lähempiä tietoja joltakin vanhemmalta upseerilta. Käydäksensä Ehrenbreitsteinillä hänen piti sitäpaitsi hankkia itselleen lupakortti.
Fritz, jolla ei nyt ollut muutakaan puuhaa, lähti siis liikkeelle, ja eräs upseeri, jota hän puhutteli, neuvoi menemään komendanttivirastoon; majuri Buttenholtia hän ei tuntenut.
Komendanttivirastossa, josta hän ilman muuta sai lupakortin, hän tapasi vanhan sotilaan ja kysyi tältä tunsiko hän majuri von Buttenholtin.