»Hyvä Jumala!» huudahti vanha mies, »tunnenko muka hänet? Oikein kelpo päällikkö, olenhan palvellut hänen rykmentissään.»
»Eikö hän enää asu Koblenzissa?» ’
»Koblenzissako? Ei, mutta ei kaukana täältä, pienessä kaupungissa, Mühlheimissä, Moselin toisella rannalla. Sinne ei ole kävelymatkakaan liian pitkä, mutta majuri käy täällä hyvin harvoin, tuskin ollenkaan, enkä minä ole häntä nähnyt ainakaan vuoteen.»
»Jaksaako hän hyvin?»
»Luulen hänen olevan perin ahtaissa oloissa», vastasi vanha mies, »ja hän lieneekin muuttanut pois Koblenzista senvuoksi, että elämä täällä kävi hänelle liian kalliiksi. Surua ja tuskaa hänellä on ollut kylliksi, mutta vain vähän iloa —»
»Pojastansako?»
»Sepä se», myönsi ukko, »se oli sellainen tyhjäntoimittaja, ja lähikaupunkien kirotut pelihelvetit veivät hänet perikatoon. Salaa ja siviilipuvussa hän pujahti Emsiin ja työnsi vähitellen roistojen kitaan isänsä pienen omaisuuden. Kun se oli lopussa, teki hän velkaa niin paljon kuin sai, ja kaiken kehnoutensa lisäksi hän sitten ampui luodin päähänsä.»
»Minun tietääkseni hän kaatui kaksintaistelussa »
»Niin sanottiin. Sellainen sanoma tuotiin myös vanhalle majurille, ettei se asia niin koskisi häneen, mutta minä olin läsnä, kun hänet löydettiin.»
»Vanhusparka!»