»Niinpä kyllä, ja nyt hän maksaa pienestä eläkkeestään hiljakseen niitä velkoja, joita kevytmielinen poika on päätäpahkaa tehnyt, ja oleskelee ypöyksin puutteessa ja surussa, niinkuin äskettäin eräs toveri kertoi.»

»Eikö hänellä ole muita lapsia?»

»On tytär; mutta hänenkin on täytynyt mennä vieraita ihmisiä palvelemaan jotakin ansaitakseen.»

»Ja kuinka paraiten pääsisin Mühlheimiin?»

»Joka lapsikin näyttää teille tietä; menkää vain Moselin sillan poikki, ja kysykää siellä keltä tahansa, te ette voi ollenkaan eksyä.»

Tänään oli kuitenkin liian myöhäistä, sillä hän aikoi ensin käyttää lupakorttiaan ja katsella auringonlaskua Ehrenbreitsteinillä. Mutta seuraavana aamuna se olisi hänen ensimmäinen matkansa — hän tiesi isänsä panevan erikoista painoa tietoihin majurista, ja sitten hän tahtoi taas kerran kirjoittaa isäukolleen, kun ei ollutkaan viikkomääriin antanut itsestään mitään tietoja!

Matka linnoitukseen palkitsi runsaasti vaivat; näky sieltä ylhäältä ihanaan Reinin laaksoon oli totisesti lumoava, ja lisäksi oli taivas mennyt vain kevyihin pilviin ja koristanut kaikki vaihtelevimmilla väreillään, niin että vaeltaja tuskin raskitsi täältä poistua. Tämä näköala korvasi kaiken muun, tehden hänet jälleen Reinin ystäväksi — mitä ikävyyksiä hänellä olikin ollut, ne jäivät sinä hetkenä unohduksiin, ja kun hän illalla istui yksin pöytänsä ääressä hotellissa ja maisteli oivallista Markobrunnerviiniä, muisteli hän mielellään Reiniä ja sen ihania maisemia.

Seuraavana aamuna hän oli varhain jalkeilla ja päätti lähteä kävelylle Mühlheimiin. Vanha, yksinelävä herra ei kaiketi pitänyt väliä erikoisista vastaanottotunneista, niin että hän varmaankin tapaisi ukon jo näin aamullakin hyvällä tuulella, vaikka ehkä vielä aamunuttu yllä ja pitkä piippu kädessä pikku puutarhassaan; sitten he juttelisivat hetkisen, ja keskipäivällä sopisi jatkaa matkaa virtaa ylöspäin.

Tie oli ihmeen kaunis, jatkuen pelkkien viini-istutusten halki, ja hänen vastaansa tuli paljon maalaisia, jotka olivat menossa Koblenziin torille. Suunnasta hän ei voinut erehtyä, ja jonkun ajan kuluttua, pysähdyttyään siellä ja täällä, hän saavutti pienen, hyvin vaatimattoman kaupungin, söi ensin aamiaista eräässä ravintolassa, sillä matkalla oli tullut nälkä, joi lisäksi pari lasillista viiniä ja otti sitten oppaaksensa erään pojan, joka oli valmis tulemaan ja paljasjalkaisena juoksi hänen rinnallaan vanhan majurin asunnolle. Tätä ei hän sentään, kun se lopulta tuli näkyviin, ollut kuvitellut niin vaatimattomaksi, kuin hän nyt huomasi sen olevan.

Se oli pieni, yksikerroksinen rakennus, jossa tuskin saattoi olla enempää kuin pari kolme huonetta; ikkunat olivat matalat ja liuskakivinen katto sammalpeitteinen. Pieni puutarha oli tosin vieressä, mutta se ei suinkaan ollut suurempi kuin neljäkymmentä jalkaa suuntaan ja toiseen; muuten sitä ilmeisesti käytettiin enemmän kasvisten ja perunain viljelykseen kuin kukkia varten; siinä oli vain muutamia hedelmäpuita. Ja täällä eli majuri, joka varmasti oli ennen tottunut parempaan ympäristöön! Vanha sotamies oli oikeassa: majuri kärsi puutetta, eikä hänellä ollut varaa ulkonaiseen loistoon. Sensijaan hän oli kaiketi järjestänyt kodikkaisuuden sitä mukavammaksi.