Fritz avasi ilman muuta ulko-oven, mutta tempaisi äkkiä hatun päästään, kun samassa keksi jo olevansa majurin huoneessa ja hänen edessään. Vanha herra käveli edestakaisin tuvassaan kädet selän takana, pysähtyi kesken kulkuaan ja katsoi kummastuneena ovelle, kun se niin odottamatta avattiin.
»Minun on pyydettävä tuhannesti anteeksi, arvoisa herra», sanoi Fritz säikähtyneenä; »mutta en luullut, että tämä ovi veisi suoraan teidän huoneeseenne, enkä ole edes koputtanut.»
»Ei tarvita mitään anteeksipyyntöjä», vastasi vanha sotilas, kunnianarvoisa, komeavartaloinen mies. Hänen partansa oli lumivalkea ja vielä sotilaallisesti leikattu. »Tahdotteko puhutella minua ja millä voin teitä palvella?»
»Olen tosiaan tullut luoksenne isäni asialla, herra majuri — suvaitsetteko, että esitän itseni hänen kirjeensä avulla?»
»Isännekö?»
»Niin, hän on hallintoneuvos Wessel Hassburgissa.»
»Tekö olette nuori Wessel?» huudahti majuri katsellen häntä suurin silmin, »ja mistä te nyt tulette?»
»Kölnistä, jossa olen viipynyt muutamia viikkoja.»
»Merkillistä — merkillistä!» sanoi majuri ottaen kirjeen ja avaten sen; »mutta ettekö tahdo istua? Pankaa hattunne jonnekin — olkaa kuin kotonanne, älkää kursailko», lisäsi hän ja loi katkeran silmäyksen ympärilleen. »Näettehän, että elämme täällä perin yksinkertaisissa oloissa.»
Fritz silmäili pikaisesti tätä huonetta: hyväinen aika, vanha herra oli totisesti oikeassa — täällä elettiin yksinkertaisissa oloissa, ei edes päiväläinen voinut vaatimattomammin asua kuin tämä eläkkeellä oleva majuri. Seinät olivat vain kalkkimaalilla valkaistut, ja kalustona oli keskellä lattiaa seisova, puhtaaksi hangattu jykevä pöytä ja toinen pienempi, jolla oli kirjoitusvehkeitä, pieni hylly kirjoineen, kolme puistotuolia ja pienoiskokoinen ruskeakehyksinen kuvastin. Entisiltä ajoilta oli vain muutamia kuvia seinillä, ja ikkunalaudalla joitakuita herttaisia, hyvin hoidettuja kukkia. Mutta kaikki näytti niin puhtaalta, vaikka tosin autiolta, ja Fritz istuutui puiselle tuolille ollen enemmän hämillään kuin joutuessaan kaikkein ylellisimpään salonkiin. Majuri joka oli ottanut silmälasinsa kirjoituspöydältä, luki kirjeen, käänsi sen jälleen kokoon, pani sen pöydälle ja tuijotti ainakin puoli minuuttia ääneti eteensä. Lopulta hän sanoi hiljaa: