»Varmasti», vastasi nuori maalari; »olenhan siitä asti ollut poliisien kanssa niin läheisessä yhteydessä, että minulle ilmoitetaan kaikki. Mutta pelkään, että nyt häiritsemme arvoisia naisia —»
»Pyydän teitä hartaasti», jatkoi tohtori, »käymään luonamme, jos vielä tulette Mainziin. Aamulla varhain lähdemme sinne takaisin.»
»Silloin saanen kai ilon liittyä seuraanne Koblenziin saakka», vastasi Fritz, »jonne minä puolestani matkustan myös aamujunalla, ettei morsiameni jäisi yksin kovin pitkäksi aikaa.»
»Morsiamesi?» huudahti Klaus hämmästyneenä. »Saanko kysyä, kuka se on?»
»Tietysti! Neiti von Buttenholt, isäni vanhan ystävän majuri
Buttenholtin tytär.»
»Tosiaanko? »änkytti tohtori. »Sehän on käynyt oikein nopeasti.»
»Vanha tuttavuus», selitti Fritz hymyillen ja loi silmäyksen Violaan, jonka kasvot olivat äkkiä käyneet hyvin vakaviksi ja juhlallisiksi. »Mutta varmaankin häiritsen naisia — arvoisa herra tohtori, olen kovin iloinen, että sain taas tavata teitä. Kuuleppas, Klaus, näemmehän taas toisemme Hassburgissa. Hyvät naiset, minulla on kunnia sulkeutua suosioonne!» Ja hyvin kohteliaasti, mutta myös kaavamaisesti kumartaen hän tarttui kanslianeuvoksen käsivarteen, jota ei ollut edes esitellyt, ja lähti hänen kanssaan eteenpäin pitkin puiston käytävää.
Loppu on pian kerrottu. Kaksi päivää myöhemmin tuli hänen isänsä Koblenziin, ja vanhojen herrojen tapaaminen lasten onnen vuoksi oli oikein liikuttava.
Majuri vastusteli tosin aluksi Hassburgiin muuttamista, mutta se ei auttanut: hallintoneuvos ei hellittänyt. Häitä joudutettiin myös, ja neljä viikkoa myöhemmin matkusti nuori onnellinen pari, isien siunaamana, Hampurin ja Berliinin kautta kotipuoleen, siellä pystyttääkseen oman lieden, ja vasta Hampurissa Fritz ajatti jokseenkin tuuheaksi kasvaneen partansa, sillä Margaret oli niin pyytänyt, hän kun uskoi miehensä jo olevan kaikilta kiusoilta turvassa.