Miksi hänen piti mennä poliisilaitokseen? — Niin, siitä ei kanslianeuvos tiennyt mitään. Poliisipäällikkö oli vain lähettänyt sanan ja pyytänyt, jos kanslianeuvos tiesi herra Friedrich Wesselin osoitteen ja tämä vielä olisi lähitienoilla, kohteliaimmin kehoittamaan, että hän niin pian kuin mahdollista tulisi virastoon, koska poliisipäälliköllä oli hänelle jotakin ilmoitettavaa.
Suoriutuakseen asiasta mitä pikimmin Fritz meni sinne suoraa päätä ja sai tietää, että kreivi Wladimir, toisilta nimiltään parooni von Senken, Friedrich Wessel ja loordi Douglas, oli, niinkuin nyt oli käynyt ilmi, vain räätälinsälli nimeltä Oskar Schullek Hassburgista. Hänet oli vangittu hopeaesineiden varkaudesta ja saatu kaikki tunnustamaan. Muun mukana hän oli kertonut, että häntä oli jo Hassburgissa pidetty taidemaalari Wesselinä, jonka hän hyvin tunsi ulkonäöltä, koska taiteilija tilasi vaatteensa hänen mestariltaan, ja että hän oli toisinaan käyttänyt hyväkseen yhdennäköisyyttä pelastuakseen pulasta. Hän myönsi myöskin nähneensä taiteilijan Mainzissa. Emsissä hän oli yrittänyt varastaa pelipankista, niinkuin sieltä saaduista tiedonannoista ilmeni, mutta se huomattiin ja hänet työnnettiin ulos salista, minkä jälkeen hän heti poistui kaupungista. Se selitti myös, miksi Fritz herätti niin suurta huomiota, kun hän kaikkein viattomimman näköisenä heti seuraavana iltana — kuten luultiin, ajettuaan vain viiksensä — käveli samoissa saleissa, eikä hän enää ihmetellyt sitä huomaavaisuutta, joka oli tullut hänen osakseen.
Entä ne molemmat naiset, kreivitär Olga ja hänen tyttärensä?
Ne olivat pari tavallista petkuttajaa; olivat palvelleet kamarineitinä ja taloudenhoitajana puolalaisessa perheessä, käyttäneet sen nimeä omanaan ja sitten tehneet yhteisen varkauden. Muuan venäläinen virkamies oli seurannut heidän jälkiään ja tuntenut heidät Deutzissa. Nyt he olivat tuon venäläisen saattamina matkalla kotiseudulleen kärsiäkseen siellä ansaitun rangaistuksensa.
Fritz, josta ei yhdennäköisyys suinkaan ollut imarteleva, tunsi kuitenkin rauhoittuvansa tietäessään, että veijari oli saatu kiinni ja tehty vaarattomaksi, joten hänelle itselleen ei enää voisi tapahtua uusia ikävyyksiä. Hän ryhtyi nyt, jotta ei tuhlaisi aikaa, vaan pääsisi pian takaisin Koblenziin, viivyttelemättä tekemään ostoksiaan Kölnissä, ja vanha kanslianeuvos seurasi häntä auttaen valinnassa.
Toisena iltana oli jo kaikkia valmiina ja lähtö määrätty seuraavaksi aamuksi. Illemmällä ihanan sään vallitessa he menivät vielä kävelylle eläintarhaan harhaillen siellä ja katsellen komeita istutuksia ja villejä eläimiä. Siellä Fritz kuuli äkkiä huudettavan nimeään, ja nopeasti käännyttyään ympäri hän näki edessään tohtori Raspen koko perheen, molemmat nuoret neitoset, Rosan ja Violan, ja vanhan ystävänsä Klaus Beldorfin, joka juoksi hänen luokseen ja puristi hänen kättään sydämellisesti.
Sitävastoin eivät nuoret naiset näyttäneet yhtä paljon riemastuneen tästä kohtaamisesta; ainakin he olivat kovin hämillään ja tulipunaiset. Tohtori Raspesta ei myöskään liene tuntunut oikein hauskalta; hän astui kuitenkin Fritziä kohti, ojensi kätensä ja sanoi:
»Se yliviinuri, pässinpää, teki meille aika kepposen; iloitsen sydämellisesti, että te —»
»… etten olekaan mikään konna, vai mitä, herra tohtori?» keskeytti Fritz nauraen, »ja nuoret neidit ovat kai olleet siitä kovin pahoillaan.»
»Mutta tiedätkö, että on vangittu se oikea veijari, joka matkusti sinun niinelläsi?» huusi Klaus.