»Eikö tarvitsisi erota?» toisti majuri hämmästyneenä; »mitä te sillä tarkoitatte? Minä en ymmärrä!»
»Herra majuri, minä rakastan tytärtänne! Margaret, jos te vähänkin pidätte minusta ja uskotte tulevanne toimeen niin yksinkertaisen miehen kanssa kuin minä olen, niin ojentakaa minulle kätenne ja antakaa myöntävä vastaus! Olkaa varma», jatkoi hän liikutettuna, kun nuori tyttö seisoi tulipunaisena hänen edessään, voimatta saada tavuakaan huuliltaan, »etten aina ole niin saamaton kuin ehkä olen teidän läheisyydessänne ollut. Sydämestäni en suinkaan ole paha, ja jos teette minut onnelliseksi ihmiseksi, tahdon teitä kiittää koko elämäni ajan. Herra majuri, puhukaa puolestani hyvä sana.»
Vanha majuri seisoi sanatonna hämmästyksestä, ja vain hänen katseensa etsi tytärtä. Mutta Fritz oli nyt kerran päässyt vauhtiin. Niin arka, kuin hän muutoin olikin kaikissa tärkeissä elämän kysymyksissä, näytti hän tänään karistaneen pois kaiken arkuutensa. Astuen Margaretin luo ja tarttuen tämän käteen hän sanoi hiljaa ja sydämellisesti:
»Margaret, tahdotko olla rakas vaimoni? Pidätkö minusta edes pikkuisen?»
Silloin tyttö nojasi vienosti päätänsä Fritzin olkaa vasten ja kuiskasi tuskin kuuluvan, mutta kuitenkin autuaaksi tekevän sanan: »Kyllä!» ja Fritz syleili häntä riemuiten oikealla käsivarrellaan ja painoi ensimmäisen pyhän suudelman hänen otsalleen.
Mahdotonta olisi kuvata näiden hyvien ihmisten onnea, ja vanhan miehen kyyneleet vuotivat nyt suurina ja kirkkaina valkoiseen partaan. Fritzillä oli heti kaikenlaisia suunnitelmia valmiina. Tänne ei majuri saisi jäädä yksin asumaan; hänen piti myydä pikku talonsa ja muuttaa tyttärensä ja vävynsä kera Hassburgiin vanhan ystävänsä luo. Hänen asiainsa järjestelyn ottaisi kyllä Fritzin isä toimittaakseen, hän kun oli niin kovin käytännöllinen; hän itse ei ymmärtänyt siitä yhtään mitään, ja että Margaret tuntisi itsensä onnelliseksi hänen luonaan, sen hän takasi sydänverellään.
Majuri hymyili, mutta antoi hänen jutella; kumpusihan puhe onnesta ja autuudesta hänen huuliltaan, kun hän nyt loistavin katsein kertoi, kuinka hänen isänsä nimenomaan oli lähettänyt hänet morsianta hakemaan, jotta hänestä lopulta tulisi itsenäinen järkevä mies — luonnollisesti vaimon avulla.
Margaretin matkasta ei tietysti enää välitetty, hänen piti heti istuutua kirjoittamaan peruutuskirje, ja Fritz itse riensi iltapäivällä todellisessa onnen huumeessa Koblenziin takaisin sähköttämään isälleen ja sitten samana iltana seikkaperäisesti kirjoittaakseen ja pyytääkseen häntä tulemaan itse Koblenziin ja järjestämään kaikki, mitä asiaan kuului, ottaen mukaansa välttämättömät paperit, joita vailla me kuolevaiset raukat kerta kaikkiaan emme voi edes onneamme saavuttaa.
Näinä päivinä, jotka hän luonnollisesti vietti enemmän Mühlheimissä kuin Koblenzissa, hän sai eräänä iltana Kölnistä vanhalta ystävältään kanslianeuvokselta kirjeen, jossa tämä pyysi häntä viipymättä saapumaan päiväksi Kölniin, koska poliisi oli niin vaatinut. Häntä ei viivytettäisi siellä kauan; muuten ei kanslianeuvos käsittänyt, mikä häntä siellä ikävässä pesässä, Koblenzissa, niin kauan piti kiinni, olisihan hän jo aikoja sitten voinut taas pistäytyä ystävällisessä Kölnissä, odottamatta ensin poliisin kutsua.
Vaikkei Fritz mielellään lähtenytkään Mühiheimistä, oli hän kuitenkin taipuvainen matkustamaan vähäksi aikaa Kölniin siksi, että hänellä oli koko joukko ostoksia tehtävänä, jotka hän siellä saisi paremmin toimeen kuin Koblenzissa. Jo seuraavana aamuna, kirjoitettuaan pari selittävää riviä Margaretille, hän lähti aamujunalla ja oli sydämellisesti tervetullut kanslianeuvoksen kotiin, mutta siellä hän hämmästytti kaikkia kertomalla kihlauksestaan, joka kuitenkin hellytti vanhaa ystävällistä herraa ihan kyyneliin asti ja sai hänen täyden hyväksymisensä.