2. VALMISTUKSET
Fritz jäi vielä hetkeksi paikallensa vanhaan asentoon, poltellen vain vahvemmin. Koko asia näytti hänestä hankalammalta kuin hän aluksi oli ajatellutkaan. Oikeastaan tämä matkasuunnitelma oli hänelle yllätys, ja hän olisi paljoa mieluummin jäänyt tänne mukavuuteen kuin nyt äkkiä joutunut heitetyksi aivan kuin yhdellä iskulla pelkkien vieraiden ihmisten pariin ja kaikenlaisiin vaunuihin tärskytettäväksi. Huvikseenko? No, olihan se huvia, jos sattumalta joutuisi uuteen viehättävään seutuun; silloin saisi uusia vaikutelmia ja näkisi kappaleen maailmaa; mutta — mutta eikö sitä saisi ostaa liian kalliisti lukemattomilla epämukavuuksilla ja kiihoittumisilla? — Tahdotko leijailla kauas täältä? Katsoppa, hyvä on ihan lähelläsi.
Isän talossa oli kaikki niin herttaista ja kodikasta — hänen ei tarvinnut kiukutella liian heikosta kahvista tai liian vahvasta teestä, hänen pienessä työhuoneessaan oli kaikki järjestetty niin käytännöllisesti, ja vanha Johanna, taloudenhoitajatar, piti äidillistä huolta kaikista hänen tarpeistaan. Mutta eihän se auttanut; koska hän kerran oli antanut myöntymyksensä, ei hän tahtonut enää peruuttaa, muuten olisi isä voinut ja tällä kertaa näennäisesti aivan oikein uudistaa moitteensa hänen luonteensa häälyväisyydestä ja epämääräisyydestä. Nyt hän tahtoi juuri näyttää, ettei asia ollenkaan niin ollut, eikä hänellä senvuoksi ollut muuta neuvoa kuin lähteä vaeltamaan.
Hän ei siis ollut aivan hyvällä tuulella heittäessään pois sikaarinsa, sysätessään luotaan sanomalehden ja juodessaan kahvin loppuun; sitten hän nousi huokaisten mennäkseen tänään ensi kertaa ilman erikoista halua työhönsä. Mitä hänen isänsä päähän pälkähtikin — vai naimisiin! Hyvä jumala, hän ei ollut vielä päässyt itsestään selville, menisikö yleensä ollenkaan naimisiin, eikä se nyt kuitenkaan voinut tapahtua mitenkään yhtäkkiä. Sellainen tärkeä asia ei ollut päätettävissä kädenkäänteessä — hän ainakin oli varmasti päättänyt olla niin tekemättä.
Siinä suhteessa rauhoittuneena hän meni huoneeseensa pukeutumaan; mutta ajettuaan partansa hän jäi vielä hyväksi aikaa peilin eteen ja katseli kuvaansa. Ei se ollut turhamaisuutta, vaikka hän pitikin itseään — niinkuin jokainen nuori mies — siedettävän pulskana miehenä, vaan paljoa pikemmin tuskallista alistuvaisuutta; lopulta hän puhkesi sanomaan itsekseen:
»Sitä en tiedä — enpä, herra paratkoon, tiedäkään, sillä eihän naamani sittenkään ole niin vietävän arkipäiväinen, että se olisi joka paikassa kadulla tavattavissa. Voisihan tosin nenä olla hiukan enemmän kreikkalainen ja kasvot hieman vähemmän täyteläiset; mutta mitä pahusta minä mahdan terveydelleni, ja minkä vuoksi minun pitäisi olla kaihomielinen muodoltani, kun ei luonteeni ole haaveilevainen? Mutta onko minua kertaakaan esitetty elämässäni jollekin vieraalle ihmiselle, joka ei olisi huudahtanut: ’Oo, hyvä herra, suokaa anteeksi — teidän kasvonne tuntuvat minusta niin tutuilta — emmeköhän ole tavanneet siellä ja siellä?’ — enkä niistä paikoista tiedä muuta kuin tuskin nimen. Ja lempo soikoon, jos menen kerran naimisiin ja rouvani erehtyy kasvoistani luullen minuksi jotakuta muuta miestä — mutta sehän on mielettömyyttä!» huudahti hän työntäen parranajovehkeet jälleen koteloon, — »ei maksa vaivaa halkaista päätään munimattomien munien vuoksi! Luulen tosiaan voivani odottaa kunnes niin käy, ja tehdäkseni kerran isäukolle mieliksi lähden kun lähdenkin matkoille ja pidän hauskaa Reinillä pari, kolme viikkoa — tottahan sen nyt voi kestää.»
Niin kuluivat lähimmät viikot ja se aika oli lopultakin tullut, jolloin Fritz oli lopettanut kaikki työnsä ja saattoi lähteä suunnittelemalleen retkelle. Matkakirstukin oli jo täytetty, mutta yhden asian, passin hankinnan, hän oli tähän asti laiminlyönyt. Mutta isä, ollen kaikissa sellaisissa seikoissa kovin tunnontarkka, ei hellittänyt, ja Fritz, enemmän tehdäkseen isänsä mieliksi kuin pitäen sitä tarpeellisena, lähti passia pyytämään.
Matkalla hän tapasi erään herran, joka nyökkäsi hänelle tuttavallisesti ja ystävän tapaan, mutta meni ohi puhuttelematta; ja hän sihautti hampaiden välistä kirouksen, sillä sitä ihmistä hän ei ollut ikänänsä tavannut ja oli siitä varma, ettei koskaan unohtanut tuttuja kasvoja. Tuskin hän oli astunut eteenpäin kahtakymmentä askelta, kun nuori, erittäin hienosti puettu mies kiirehti häntä kohti, ojensi kätensä ja huudahti:
»Fritz, vanha veikko, kuinka jaksat?»
»En minä se ole!» huusi nuori ystävämme äreästi ravistaen päätään. —
»Te erehdytte ja tarkoitatte jotakuta toista.»