»Etkö sinä ole?» huusi vieras kummissaan, »mutta tuollainen yhdennäköisyys — eihän se voi olla mahdollista. Etkö sinä olekaan Fritz Wessel, hallintoneuvos Wesselin poika, maalari?»
»Hm, olen», vastasi Fritz ihmeissään katsellen vierasta lähemmin, — »se sattuu kyllä kohdalle, mutta —»
»Ja etkö tunne minua enää, koulutoveriasi Klaus Beldorfia?»
»Klaus, hitto vie, hyvä, kunnon Klaus — — — mutta mistä sinä tulet? En tuntenut sinua tuon suuren partasi vuoksi enkä ole ihmisikään nähnyt!»
»Sinä oletkin ihan niinkuin ennen!» nauroi Klaus työntäen kätensä ystävänsä kainaloon; »sama hyväntahtoinen, rehellinen naama —»
»Ilmeetön, aioit sanoa!» huomautti Fritz kuivasti.
»Ei tule mieleenikään!» nauroi Klaus. »Mutta kuinka sinä jaksat? Mitä sinä puuhaat ja minne nyt juuri olet menossa?»
»Poliisikamariin passia hakemaan.»
»Aiotko matkustaa?»
»Aion.»