Mutta Mac Donaldille jäi tuskin aikaa panna upseerin kädet rautoihin, ja juuri kun hän väänsi raudat lukkoon, virkosi pyörtynyt, jonka otsaa heittoase oli onneksi kohdannut vain viistosti, avasi silmänsä jälleen ja yritti kauhistuneena hypähtää pystyyn.
"Mitä tämä on?" hän huusi tuntiessaan kätensä sidotuiksi. "Perkele! Apua! Mabong — auttamaan!"
"Luutnantti Walker!" sanoi Mac Donald, jokatällävälin oli ottanut hänen satulahuotrastaan pistolit ja ase kädessä astui raivostuneena pystyyn karkaavan nuoren miehen luo. "Te näette, että sotaonni on kääntynyt. Olemme vaihtaneet osia ja te olette minun vallassani. Niin vähän kuin ajattelenkin tehdä teille mitään pahaa, pakotatte minut kuitenkin, jos kerrankin huudatte, ampumaan kuulan läpi aivojenne tai, mikä on vielä pahempaa, jättämään teidät sidottuna ja kapula suussa pensaikkoon. Mukautukaa siis välttämättömyyteen — kohtalo ja erään uskollisen mustaihoisen apu ovat vapauttaneet minut, ja olen päättänyt tällä kertaa varjella vapauttani paremmin kuin ennen."
"Petosta!" sai raivostunut upseeri sanotuksi kiristellen hampaitansa. "Miettikää mitä rohkenette tehdä, koskea kuninkaalliseen virkamieheen."
"Onhan se hirveä rikos", vastasi Mac Donald hymyillen, "mutta katsoen siihen, mitä kaikkea minulla jo entuudelta on niskoillani, luulen jaksavani kantaa senkin."
Walker ei vastannut mitään, mutta se tuskaisan toivova katse, jonka hän loi siihen suuntaan, minne hänen musta poliisisotilaansa oli edeltäpäin ratsastanut, osoitti selvästi, että hän odotti vielä apua siltä taholta. Silloin pamahti yhtäkkiä laukaus sillä suunnalla, ja Mac Donald, joka heristi korviansa tuokion, meni jälleen luutnantin hevosen luo, pisti vasemmanpuolisen pistolin takaisin huotraansa ja pitäen toista kädessään hypähti satulaan.
"Pakonne on turha!" huusi Walker voitonriemuisena. "Musta kätyrinne makaa verissään, ja kun minun mieheni seuraavat jälkiänne, ette voi päästä käsistämme."
Mac Donald ei vastannut mitään, vaan katsoi terävästi ja tutkivasti sinnepäin, mistä laukaus oli kuulunut. Hänen hampaansa olivat lujasti yhteenpuristetut, kasvonsa kuolonkalpeat, ja hän oli silminnähtävästi tekemäisillään hurjan, epätoivoisen päätöksen. Silloin kuului kavion kapsetta, ja melkein samassa Kakurru riehuen ja ulvoen karahutti hurjalla vauhdilla esiin ja käännähytti hevosensa vasta tultuaan aivan molempien miesten luo. Hän oli hirveän näköinen. Hänen musta, ilkialaston ruumiinsa kiilsi juuri voidellusta rasvasta, johon siellä-täällä sekoittui jokunen kapea veriviiru; hänen kätensä ja partansakin tiukkuivat samaisesta aineesta ja silmänsä säkenöivät voitonriemusta.
Walker peitti kauhuissaan silmänsä käsillään, ja Mac Donaldkin kääntyi vavahtaen poispäin, sillä molemmat he aivan hyvin tunsivat näiden heimojen tavat ja tiesivät jo heti nähdessään rasvasta kiiltävän villin, että tämä oli tappanut vihollisensa ja hieronut ruumistaan voitetun lämpimällä munuaisrasvalla. Nämä poloiset uskovat näet siten saavansa voitetun vihollisensa voimat omikseen, ja samalla he pitävät ihoon hierottua rasvaa suurimpana voitonmerkkinään.
"Siinä näette", virkkoi Mac Donald hetkisen vaitiolon jälkeen, "mikä on seuraus tuhoisasta järjestelmästänne, kun käännätte mustat mustia vastaan. Näiden onnetonten heimojen viha saa siitä vain uutta virikettä, veren- ja kostonhimo yltyy, raivo kasvaa, ja niin paljon kuin teille toisinaan saattaakin olla heistä hyötyä, on teidän otettava seuraukset omaksi syyksenne."