Yhtäkkiä havahtui torkkuva majanvartia äänekkääseen meteliin, mutta sai seuraavassa tuokiossa vaddyn iskun päähänsä, niin että tupertui tajutonna maahan. Sitten villit riemusta hihkuen syöksivät keihäänsä hänen ruumiiseensa. Se oli yleisen hyökkäyksen merkki, ja kolmelta, neljältä eri taholta ilmestyi uusia aseellisia joukkoja, joista enimmät livistivät tutulle varastohuoneelle ja särkivät sen oven, kun taas kahdeksan tai yhdeksän miestä juoksi asuinrakennusta kohden.
Sara seisoi ikkunassa katsellen hiljaa ja surumielisenä joelle, kun ensi melu herätti hänen huomionsa, ja pelottavan vaaran ajatus jysähti kauhistavana hänen mieleensä, sillä noiden villien laumojen päällekarkauksen mahdollisuuskin oli siihen asti aina pitänyt etenkin naisia pelon vallassa ja hämmentänyt monta muuten iloista hetkeä. Ja nyt — oli pelätystä tuleva tosi. Vasta Billin ääni sai hänet jälleen tointumaan.
Poika oli nähnyt mustien tulevan mäkeä alas ja oli juuri aikeissa, rohkea kun oli, mennä majanvartian avuksi talon edustalle, kun tämän poloisen surma vasta antoi hänelle aavistuksen vaarasta, joka heitä kaikkia uhkasi verenhimoisten villien hyökätessä. Ripeästi ja päättäväisesti hän lukitsi oven, työnsi salvan eteen ja huusi sisarilleen käskien heidän sulkea alakerroksen luukut ja itse syöksyen kivääri kädessä portaita ylös torjuakseen sieltä käsin ensimäisen hyökkäyksen. Aika olikin täpärällä, sillä muutamat lauman etumaisista hyppelivät jo pienen asuinrakennuksen ympärillä etsien sisäänpääsyä ja toiset ryhtyivät ryöstämään varastoja, kun Bill kaksipiippuinen pyssy kädessään astui yläkerroksen ikkunan luo ja silmänräpäystäkään empimättä ampui rosvoista hurjimman ja raivokkaimman kuoliaaksi.
Laukaus pamahti oikeaan aikaan. Pyssyjä kohtaan oli villeillä vielä pakanallinen kunnioitus, ja kaikki kokivat ensi hetkessä mahdollisimman pikaisesti päästä kuolettavan putken kantamalta pois. Siten saivat kauhusta ja tuskasta puolikuolleet naiset aikaa sulkea alakerran luukut, joista mustat muuten olisivat helposti tunkeutuneet sisään, ja Sara toi veljellensä ylös muutkin pyssyt, jotka aina riippuivat ladattuina alisen tuvan seinällä.
"Laukaus on ajanut ne roistot takaisin", riemuitsi Bill, "ja ystävämme tuolla etäämpänä kuulevat sen. Jos voimme kestää puolenkin tuntia, niin apu varmaan tulee."
"Me olemme hukassa", voihki Sara vaipuen kauhun vallassa tuolille. "Voi hyvä Jumala, ja apu niin kaukana — koko asema ihan kuin autiona. Kaikki — kaikki poissa… Voi, älä ammu, kun ei täydy", pyysi hän. "Sillähän vain ärsytät heitä yhä enemmän."
"Ärsytän?" huudahti Bill. "He ovat saaneet haistaa verta ja tekevät nyt kuitenkin pahimpansa. Mutta ota sinä, Sara, toinen pyssy ja ammu vaan huolehti toisesta ikkunasta."
"En voi murhata", vaikeroi nuori tyttö.
"Joutavia!" huudahti poika harmistuneena. "Nyt ei ole aikaa epäröidä — joko meidän veremme tai heidän. Mutta ammu vaikka ilmaan tai varastohuoneelle päin. — Kun he kuulevat laukauksia kahdelta taholta, niin pitävät meitä voimakkaampina kuin olemmekaan, ja ehkäpä meikäläiset sattuvat kuulemaan."
Sara teki työtä käskettyä. Jo monta vuotta sitten oli hän tottunut kuljeksimaan pyssy mukana pensaikossa. Mutta mustat näyttivät luopuvan hyökkäyksestä taloa vastaan ja tyytyvän tavaravaraston ryöstämiseen, jota Bill ei tietenkään kyennyt estämään. Heimon vanhimmat eivät sentään ajatelleet yksistään rosvousta, joka antoi heille vähällä vaivalla runsaan saaliin; he tahtoivat myöskin kostaa surmattujen heimolaistensa puolesta, ja sillaikaa kuin toinen puoli joukkoa kuljetti ryöstösaalista turvaan, raahasivat toiset polttopuita aivan talon vieressä olevaan keittiöön, jonka sytyttivät tuleen. Keittiön katon turvissa he sitten hyökkäsivät talon ovea vasten ja koettivat murtaa sitä, kunnes Bill riensi alas ja ampui oven läpi.