Mies säpsähti, ikäänkuin tuo hiljainen sana olisi ollut puukonpisto. Hattu oli pudonnut hänen päästänsä, ja molemmin käsin hän nyt pyyhkäisi kosteat, takkuiset hiukset otsaltaan.
"Lapseni", sanoi hän, "rakas, rakas lapseni!"
"Äiti sanoi, että minun pitää mennä levolle", kuiskasi pienokainen, — "hyvää yötä, isä — minä rukoilen puolestasi, että tulet taas terveeksi ja iloiseksi ja ettei sinun tarvitse itkeä enää. Äiti antaa sinulle syötävää. Et saa olla nälissäsi, muuten Liisi itkee koko yön."
"Lapseni!" sanoi mies, ja kyynelet tukahuttivat hänen äänensä. Hän tarttui lapsen käteen — hän tahtoi vetää tyttärensä luokseen, mutta ei tohtinut, vaan peitti pienen käden suudelmillaan. Pienokainen antoi rauhallisena sen tapahtua, mutta kietoi sitten kätensä isän kaulaan, suuteli hänen huuliaan, sanoi vielä kerran hiljaa: "Hyvää yötä" ja seisoi vaiti ja liikahtamatta isän puristaessa hänet lujasti syliinsä.
"Koskee, isä", kuiskasi hän.
"Hyvää yötä, oma Liisini — hyvää yötä, lapsukaiseni — nuku rauhassa, ja Jumala siunatkoon ja varjelkoon sinua, kultaseni!"
"Niin, isä — nuku oikein hyvin — äiti tekee kohta vuoteen sinulle."
Isän vapisevat kädet hellittivät pienokaisesta, joka juoksi takaisin äidin luo, ja tämä laittoi lapsen nukkumaan. Hän rukoili pienokaisen kanssa ja suuteli hänen väsyneet silmäluomensa umpeen. Sitten hän nousi hiljaa ja kattoi pöydän. Hän toi esiin leipää, täytti läkkituopin maidolla ja otti arkusta tinalautasen, jolla oli kylmää lihaa — heidän huominen sunnuntaipäivällisensä.
Mies nousi verkalleen pystyyn ja seurasi silmillään hänen jokaista liikettään.
"Tule syömään, Edvard", sanoi vaimo hiljaisella, käheällä äänellä ja osoitti pöytää. Itse hän istuutui vuoteen laidalle ja kumartui nukkuvan lapsen yli. Vasta kun vaimo oli kääntänyt katseensa toisaalle, saattoi mies liikkua. Hän astui verkalleen pöydän ääreen ja ilmeisesti tulisen nälkäisenä söi eteensä asetetun ruuan viimeistä leivänmurua myöten. Ei sanaakaan puhuttu, mikään ei keskeyttänyt hiljaisuutta.