»Sepä mainiota!» huudahti Frits. »Jos minä joskus lähden merelle, niin otan minäkin kompassin mukaani.»
»Sitä sinä tuskin tulisit tarvitsemaan», vastasi isä. »Kompassia tarvitsee ainoastaan se, joka pitää perää, ja kompassi on siellä kiinnipantu niin, että ruorimies aina voi sen nähdä.»
»Mutta kuinka meneteltiin silloin, kun ei vielä ollut mitään kompassia?» kysyi Frits.
»Silloin luultavasti rohjettiin vain harvoin lähteä aavalle merelle ja saatiin tyytyä purjehtimaan rannikkoja eli merenrantoja pitkin. Vielä meidän päivinämme on kaukaisissa maanosissa useita villejä kansanheimoja, joilla ei ole kompassia, mutta jotka siitä huolimatta purjehtivat kaukana merellä, saarelta toiselle. Ne noudattavat päivisin aurinkoa ja öisin tähtiä tai kuuta.»
»Kuinka ne sen voivat tehdä, isä?» kysyi Frits. »Toinen tähtihän on aivan toisen kaltainen. Kuinka voivat ne siis tähdistä nähdä, missä on pohjoinen, missä etelä?»
»Luulen, ett’et ymmärtäisi minua, poikani, jos koettaisin selittää tämän», vastasi isä. »Kun tulet vanhemmaksi, saat kyllä oppia, kuinka tahdillakin on määrätty asemansa ja ratansa, ja kuinka jo sen vuoksi voidaan niitä noudattaa, kunhan vaan hiukan lähemmin tunnetaan ne, tai ainakin osa niistä.»
»Mutta, eikö totta, isä, että kuukin pysyy paikoillaan?» kysyi Maria.
»Ei, pieni tyttöseni», vastasi isä. »Kuu on tähti, joka kuuluu maahan ja alati liikkuu maan ympäri. Mutta kuu ei liiku ainoastaan maan ympäri, se kulkee myöskin auringon ympäri ja saa siltä valonsa.
»Meidän maapallollamme, tai oikeammin sillä pallolla, jonka olemme antaneet kuvata maata, olemme äsken havainneet syyn, minkä vuoksi päivä ja yö vaihettelevat keskenänsä. Sillä puolella, joka on kääntyneenä aurinkoon päin, on näet päivä, toisella yö. Samoin on kuunkin laita. Se osa, joka on kääntyneenä aurinkoon päin, on valoisa; ja kun tämä valoisa osa kokonaan on kääntyneenä meihin päin, niin näemme kuun koko puoliskon valaistuna, ja me sanomme silloin, että on täysikuu.
»Kuun täysi puolisko on nyt tosin aina valoisa. Mutta kun me täällä maan päällä emme aina voi nähdä koko tuota kirkasta valaistua puolta, Vaan aurinko vuorotellen valaisee milloin toista, milloin toista puolta kuupallosta, niin seuraa siitä, että me, säännöllisillä väliajoilla, näemme yhä vähemmän kuun valoisasta osasta. Ottakaamme vielä kerran pallo, joka nyt saa kuvata kuuta; lamppu kuvaa aurinkoa, ja me olemme maan päällä. Mene hetkiseksi maahan, Maria, että saan nousta ylös. Tulkaa nyt molemmat lähelle minua, niin pidän palloa siten, että me täällä maan päällä joudumme sen ja auringon väliin. Katsokaa, nyt luo aurinko täyttä valoansa yli kuun; mutta jos siirrän sen vähän tuonnemmaksi, niin huomaamme jo, että osa kuusta tulee pimeäksi. Siihen aurinko siis ei paista; ja kun me voimme nähdä ainoastaan sen osan kuusta, joka on valoisa, niin ei tämä pimeä osa ole näkyvissämme yöllä. Jos nyt käännän palloa eli kuuta vielä enemmän, niin että joudumme enemmän sen taakse, niin on suurimmaksi osaksi käännettynä meihin päin ainoastaan pimeä puoli, jota emme yöllä voi nähdä. Sen vuoksi näemme ainoastaan kapean kaistaleen, jota aurinko vielä valaisee; ja kun kuu niinikään on pyöreä, niin saa tämä kaistale juuri kuin sirpin muodon. Kun nyt kuu on siirtynyt vielä enemmän, niin että me, ollessamme kääntyneinä aurinkoon päin, olemme sen takana, niin emme ollenkaan voi nähdä mitään osaa kuusta valaistuna, emmekä siis myöskään yöllä nähdä sitä taivaalla, koska valaistu osa on kääntyneenä meistä poispäin. Sitä mukaa kun kuu nyt siirtyy siirtymistään, on se uudelleen ensin kapean viirun näköinen, jota me nimitämme uudeksi kuuksi, sitten yhä enemmän, kunnes näemme puolet siitä kirkkaasti valaistuna, s.o. näemme sen puolikuuna, jota nimitetään ensimäiseksi neljännekseksi.