»Mitä se roska sinua liikuttaa? Anna mennä!» kuului vastuunalaisen kyydinjohtajan tuima vastaus, ruoska viuhahti ja läjähti lähimmän hevosen selkään, ja eespäin kiiti kolisten valjaikko taas täyttä ravia, jotta hukattu aika saataisiin korvatuksi.
Kauppaneuvoksella oli sillä välin vaunussa ankara tehtävä saada rauhoitetuksi vihastunut ja onneton nainen, joka näkyi olevan ihmeellisesti kiintynyt hattuunsa, aivan niinkuin se olisi ollut palanen häntä itseään. Hän itki ja torui ja käyttäytyi kuten häijy lapsi, jonka jokin leikkikalu on mennyt rikki ja joka nyt ei tahdo tietää lohdutuksesta eikä tyynnytyksestä mitään. Lopuksi, juuri vähää ennen kun päästiin seuraavaan pysähdyspaikkaan, ymmärsi hän vihdoin niin paljon, että määräsi hatusta ja kotelosta mahdollisimman suuren maksun, jonka kauppaneuvos heti paikalla maksoi hänelle, iloissaan siitä, että pääsi niin vähällä. Mutta sittenkään hän ei suonut mitään rauhaa, sillä sen asian tultua järjestykseen, johtui hänen mieleensä äkkiä taas hänen siihen saakka unohtamansa hammassärky, jonka parantamiseksi ei särkynyttä ikkunaa enää voitu sulkeakaan, ja nyt nähtiin, että onneton pistooli oli tuottanut pahennusta ja turmiota kaikille tahoille.
Toinen matkustaja sitävastoin istui tässä sekamelskassa yhtä levollisena ja liikkumattomana kuin ennenkin eikä sanonut sanaakaan; hän oli joka tapauksessa mykkä, jollei kuuromykkä, tai ainakaan hän ei ymmärtänyt tavuakaan heidän kieltänsä.
Mutta kauppaneuvoksen päässä askartelivat toisenlaiset ajatukset kuin huolehtiminen salaperäisestä vieraasta. Kaikeksi onneksi ei kukaan tuntenut häntä; kyytilaitoksen kanssa hän ei ennen ollut tullut minkäänlaiseen kosketukseen, ja kirjoihin hänet oli merkitty yksinkertaisesti vain Mahlhuberin nimisenä. Niitä paria guldenia, jotka se oli hänelle maksanut, hän piti vain oppirahoina myöhemmän ajan varalta ja itseään yhä vielä onnellisena, kun oli päässyt niin halvalla. Seuraavalla asemalla hän maksoi myöskin ruudun yhdellä guldenilla viidelläkolmatta kreuzerilla sekä pieluksen ja muut kuninkaalliselle kyytivaunulle tuottamansa vahingot viidellä guldenilla kolmellakymmenellä kreuzerilla, lisäten tietysti summaan varsin tuntuvat juomarahat ajajalle ja kuljettajalle, ostaakseen siten heidän vaitiolonsa. Hän kiitti myöskin Jumalaansa, kun hän vihdoinkin sai tilaisuuden poistua vaunusta ennenmäärätyllä pysähdyspaikalla muutamia minuutteja vaille yhdeksän illalla ja pääsi kuten epämiellyttävästä muistosta tähänastisesta seurastansa, jossa hän enää ei ollut uskaltanut sanoa sanaakaan. Mikä onni, ettei hän ollut ottanut Dorotheen serkkua mukaan!
Asianomaiseen paikkaan saavuttuaan ja kun kuljettaja oli nostanut vaunusta hänen matkatavaransa, joista kukaan ei enää näyttänyt kyytiaseman edessä mitään välittävän, hän otti matkalaukkunsa ja sateenvarjonsa, keppinsä ja istuinpatjansa, kääntyi vielä kerran ympäri ja sanoi kohteliaasti kumartaen vaunun sisustaan päin: »Hauskaa matkaa!» mihin nainen vastasi hiljaa mutisten »Jumalan kiitos!»
»Hyvää yötä, herra kauppaneuvos!» sanoi vieras, joka siihen saakka ei ollut lausunut tavuakaan, ja siten puhuteltu seisoi siinä matkakapineet kädessä todellakin suu puoleksi auki pelkästä hämmästyksestä; mutta samalla kuljettaja löi oven kiinni, hevoset olivat valjaissa, ja pois sitä mentiin ratisevin torventoitotuksin pikku kauppalan hiljaisia teitä pitkin, yli kurjan kivityksen niin nopeaan kuin hevoset saattoivat juosta.
4. MAJATALO JA NEITI
Kauppaneuvos Mahlhuber seisoi yhä, kuten hänet edellisessä luvussa jätimme, useita minuutteja tosiaankin sanattomana hämmästyksestä ja kummastuksesta, kunnes hän ei enää voinut kuulla rattaidenkaan jyrinää.
»Hyvää yötä, herra kauppaneuvos», oli sanonut tuo mies, joka koko matkalla ei ollut lausunut tavuakaan ja jota hän oli pitänyt kerran englantilaisena ja sitten kuuromykkänä, kunnes oli tullut vakuutetuksi siitä, että lopuksi se kuitenkin saattoi olla englantilainen. »Hyvää yötä, herra kauppaneuvos» — mistä, taivaan tähden, mies tiesi hänen nimensä?
»No — mitäs näille tavaroille tehdään?» sanoi tällä hetkellä ääni hänen takaansa, ja kun hän kääntyi, seisoi jonkunlainen kyytilaitoksen ajajan ja rengin sekasikiö, ylhäältä virkapuvussa ja alhaalta alushousuissa ja tohveleissa, päässään yömyssy ja kädessään tallilyhty, hänen rinnallaan ja viittasi viereensä pinottuihin kirstuihin ja hattukoteloon. »Tänä iltana ei enää tule kyytiä.»