Vaara, että hänen olisi vietettävä yö, jonka takia hän oli matkansa keskeyttänyt, oljilla, teki kauppaneuvoksen kaunopuheiseksi; hän meni ovea lähemmäksi, esitteli itsensä — tallilyhdyn valossa, jota hän siinä tarkoituksessa piti ylhäällä — matkustajana, jonka oli terveytensä takia matkustettava kyydillä ja jonka täytyisi pelätä mitä pahinta, jollei saisi viettää yötä lämpimässä vuoteessa, aikoipa jo ruveta puhumaan maksastaan ja ehkä myöskin sen kanssa yhteydessä olevasta paiseesta, kun neiti, joka heti tunsi hänessä rauhallisen, kunnioitettavan kansalaisen, tai ehkäpä suorastaan valtion virkamiehen, huusi hänelle lohdulliset ja jo paljon ystävällisemmät sanat »Tulkaahan lähemmäksi!» ja määräsi osittaisen kyytivirkailijan kantamaan herran tavarat »viheriään kamariin».
»Viheriään kamariin!» Jo tuo nimitys kajahti hauskalta, ja hiljaa mutisten »Jumalan kiitos!» herra Mahlhuber tarttui tavaroihinsa ja seurasi lyhtyä sekä yhtä arkkua kantavaa palvelevaista olentoa portaita myöten ylös taloon.
Seuraava tunti kului matkustajalta yleensä sen epämiellyttävän tunteen vallassa, ettei hänellä ollut mitään paikkaa, missä olisi ollut kotonaan. Kaikki oli hänelle vierasta ja outoa tuvassa: puutuolit, merkillinen haju, matala, savuttunut katto, seinillä olevat hirveät taulut, irvikuvat pyhimyksistä ja marttyyreistä sekä niiden välillä Napoleon, joka ratsasti laukkaa jäätikön huipulla, kun taas vastakkaisella seinällä riippui maan isien ja äitien valopainoskuvia. Kammottavalta näytti myöskin vanha seinähylly; siinä oli vanhan alabasteripylväillä koristetun wieniläisen pöytäkellon vieressä viheliäiseksi maalattu kipsikoira, jolla kerran oli ollut liikkuva pää ja joka nyt surkeasti kurotetuin kauloin tuijotti allensa tupaan, kun taas toiselle puolen asetetussa valkokaulaisessa, yläosastaan särkyneessä lasikarahvissa oli kimppu ruovonpäitä sekä muutamia punaisia ja keltaisia tekokukkia.
»Neiti» käänsi kuitenkin hänen huomionsa muista seikoista pois, tiedostaessaan, mitä vieras käskisi valmistaa illalliseksi. Valinta oli helppo, sillä paljon valittavaa ei ollut: lämmitettyä vasikanpaistia kuivattujen päärynäin kera ja puoli pulloa punaviiniä, »parasta lajia», kuten kauppaneuvos vielä varovaisesti lisäsi, sillä vanhanaikaiset paksuiksi hiotut viinilasit neliskulmaisina jalkoineen herättivät hänessä hämärän aavistuksen happamesta maalaisviinistä, jota aavistusta hän ei voinut heti karkoittaa mielestään.
»Tuletteko te kaukaakin?» kysyi nyt neiti, joka oli nostanut esiliinaansa toiselta puolen ja käärinyt, ties minkävuoksi, hihansa ylös.
»Gidelsbachista», sanoi kauppaneuvos viattomuudessaan, »ja — ja kauempaa sieltä päin», lisäsi hän sitten hieman nopeammin, sillä olihan hän päättänyt matkustaa tuntemattomana.
Neiti ei ollut juuri varsin nuori nainen, mutta »parhaassa iässään», noin kahden- taikka neljänneljättä vuoden vanha kenties, ulkomuodoltaan kuitenkin varsin nuorekas: pitkät kiharat, taaksepäin jakaukselle suitut hiukset ja isot kultaemaljiset korvarenkaat. Hänen pukunsa kuosi kuului joka tapauksessa jo menneeseen ikään, ja kysymyksensä vieraalle hän teki kainosti, tyttömäisen arasti, mikä oli omituisena vastakohtana hänen vakaville sanoilleen.
»Ah, Gidelsbach on niin kauniilla paikalla!» lausui neiti, ottaen tämän tutun nimen lähtökohdakseen, »minun rakkain toiveeni on aina ollut asua siellä. Se on varmaankin oikea paratiisi. Onko se paikka teille tuttu?»
»Hiukkasen», sanoi kauppaneuvos, kieltäen kotikaupunkinsa; »ruoka on kai pian valmista?»
»Silmänräpäyksessä», sanoi neiti, melkein tahtomattaankin puoliksi kohottautuen kysymyksen kuullessaan tuolilta, mutta sitten heti taas vaipuen istualleen. »Mutta sitähän minä heti aloinkin kysyä, onko teillä asioita Otzlebenissä toimitettavana.»