»Missä?» kysyi kauppaneuvos hämmästyneenä.
»Otzlebenissä.»
»Otzlebenissä! —'Missä se on?»
»Täällä, se on tämä paikkakunta, missä olemme.»
»Onko tämän nimi Otzleben? — Vai niin — ei — aioin vain olla täällä yötä; eikö totta: vasikanpaisti on heti valmista?»
»On — silmänräpäyksessä», sanoi neiti, taas kimmahtaen istuimeltaan, ja myöskin kauppaneuvos nousi ja rupesi kävelemään nopein askelin edestakaisin huoneessa. Hän oli kylmissään, ja kun hiekka narskui lattialla hänen jaloissaan, herättäen aivan oudon tunteen, näytti huone kolkon, pöydällä palavan yhden ainoan talikynttilän valossa jälleen niin hiljaiselta ja autiolta kuin se aluksi oli hänestä näyttänyt.
Palvelustyttö avasi tällä hetkellä oven ja tuli sisälle, tuoden tosin karheata, mutta puhdasta liinaa, jonka hän levitti pöydälle ja jolle järjesti lautasen, veitsen ja haarukan, poistuen sitten hakemaan iltaruokaa. Neiti oli sillä välin ottanut hiotun viinilasin kaapin reunalta ja pyyhkinyt esiliinannurkallaan pois siihen kerääntyneen tomun sekä useita kuolleita kärpäsiä. Sitten hän asetti pullon pöydälle, ja muutamaa minuuttia myöhemmin kauppaneuvos saattoi istuutua vetelässä kastikkeessa uivan lämmitetyn vasikanpaistin ääreen ja ottaa sitä eteensä niin paljon kuin halusi:
»Tänään tapahtui kai kyytivaunussa onnettomuus?» kysyi vihdoin neiti, joka oli istuutunut häntä vastapäätä, riittävän äänettömyyden jälkeen.
»Onnettomuus?» sanoi kauppaneuvos, katsoen häneen hämmästyneenä ja lakaten hetkiseksi pureksimasta, »mikä onnettomuus?»
»Jonkun matkustajan panostettu pistooli oli lauennut, oli ajaja kertonut.»