Ja jälleen mennen peitteen alle hän koetti asettaa kipeän paikan niin mukavasti kuin mahdollista, ja pani sitten oikean kätensä päänsä päälle, pamaukseen siinä olevaa hänelle yhä niin suurta surua tuottavaa paisekkeen arpea, niin kauan, että teki kipeätä, ja kiusaten sitten itseään ajatuksella, että siitä joka tapauksessa ehdottomasti aikoinaan kehittyy syöpä, joka vie hänet hitaasti hautaan. Jo monta pitkää yötä hän oli samalla tavoin voihkinut unissaan, ja nytkin väsymys vei taas voiton ja lähetti jo hänen nähtäväkseen epämääräisinä, häilyvinä unikuvina kuluneen päivän elämykset. Mutta ne eivät tulleet oikeassa järjestyksessä, vaan alkoivat viimeisestä, sillä hän kuuli jälleen selvästi äskeisen kahinan ja vikinän ja aikoi juuri, unissaan, lohduttaa itseään sillä tietoisuudella, että se on pelkkää unta, kun häly kävi voimakkaammaksi ja vilkkaammaksi ja hän vihdoin, oikein hypähtäen, nousi taas istumaan vuoteessaan, kuunnellakseen sitä.
»Jeesus Maria Josef!» huudahti hän melkein tahtomattaan, saatuaan aivan eittämättömän varmuuden siitä, että jälleen häntä häirittiin, »siellä alla on, totta vieköön, vielä yksi elukka, ja minä kun jo koettelin kaikkialta! No, teitäpä yötä kelpaa ajatella! Mutta jos minä milloinkaan pääsen takaisin Gidelsbachiin, niin ilahdutanpa mieltäni ehdottamalla sille kirotulle tohtorille samaa matkaa ja samaa yömajaa täällä — mikä tämän nimi taas olikaan? Vuoroin vieraissa käydään!»
Mutta mietiskely ei tässä mitään auttanut; koiranpenikkaa ei saanut filosofoimalla pois eikä rauhoittumaan, ja useita kertoja koetettuaan »kiusanhengestä» huolimatta päästä nukuksiin, onnettoman matkustajan täytyi, jollei tahtonut uhrata koko yötä sellaisiin kokeiluihin, nousta vuoteesta kolmannen kerran. Taas hän tarttui sen niskasta kiinni, kantoi sen ovelle, aukaisi oven ja heitti sen siitä ulos, sulki oven taas ja meni vuoteeseen neljännen kerran tänä päivänä, saadakseen niin tarpeellista lepoa.
Se oli turhaa, sillä tuskin hän oli maannut siksi kauan, ettei enää kiukutellut jo tapahtuneen takia, kun vikinä alkoi uudelleen. Turhaan taisteli hän taas asianhaarojan valtaa vastaan: hänen täytyi vielä kerran nousta vuoteestaan, heittämään ulos kolmatta koiraa, ja sateensuojansakin hän nyt kopeloi käsille, koettaakseen sillä, ennenkuin taas meni vuoteeseen, joka paikasta vuoteen alta, eikö siellä kenties olisi vielä piilossa tuollainen pieni hirveä elukka vain häijyn varmana odottamassa sitä hetkeä, jolloin hän nukkuisi. Hän ei voinut enää huomata missään mitään; olkia oli kaikkialla, mutta ei koiraa, ja pantuaan sateensuojan nojaamaan vuodetta vasten, kuin uutta surkeutta aavistaen, hän oli juuri kääntynyt ja istuutunut makuusijalleen, nostanut sitten jalkansa peitteen alle, kun uusi kahina, jota pian senjälkeen seurasi tuo onneton vikinä, saattoi hänet epätoivoisena alkamaan ajon uudestaan. Hän etsi kyllä nyt rikkitikkunsa esiin, saadakseen selon näiden kirveiden yömeluajien pesästä, ja löysikin ne, mutta hänellä ei ollut kynttilää, minkä niillä sytyttäisi, ja hän pelkäsi valaista niillä hajalleen levitettyjä olkia. Saattoihan siitä helposti syttyä tulipalo, ja se tässä vielä puuttuisi! Kepillä hän nyt työnteli kaikkiin nurkkiin ja kulmiin, vuoteen alle joka suuntaan, pesukaapin alle, loukaten sääriluunsa sen terävään laitaan, ja vaatekaapin alle, lyöden siihen polvensa niin kovasti, että luuli olevansa täysin oikeutettu pelkäämään syöpäpaisetta.
»Neljä koiranpenikkaa!» mutisi hän sitä tehdessään hiljaa itsekseen, »missähän lienee emä, vai tulleeko sekin, vielä näkyviin? Neljä tuollaista pientä viheliäistä rakkia! Ja kunpa ne edes olisivat kaikki yht'aikaa antaneet tiedon itsestään, niin olisin voinut nukkua jo ainakin tunnin. Sitäpaitsi varmaankin saan täällä isoine maksoilleni kuolemantaudin ohuissa vaatteissani; — kunhan vain tohtorini olisi täällä!» lisäsi hän hieman suuttuneena, palatessaan jälleen vuoteeseensa ja huoahtaen heittäytyessään takaisin patjoille.
Kauppaneuvos parka — hänen leponsa piti muodostua vain hirveän lyhyeksi, sillä hän ei ollut ehtinyt vielä painautua edes lempipaikalleen, kun nyt suorastaan kammottavaksi käyvä vikinä alkoi uudestaan Kuin kyykäärmeen pistämällä hän hypähti pystyyn vuoteessaan. Miltei itsetiedottomasti hän haparoi kädellään pistoolejaan, joiden oli tottunut tietämään riippuvan vuoteensa yläpuolella, vaikkakin sen asian muisto toi pistoksen hänen sydämeensä, etsi kilistintä, millä kutsuisi apua kiusaansa. Kumpaakaan ei ollut löydettävissä: ei mitään muuta kuin paljas, vino seinä, ja jääkylmät väreet kulkivat pitkin hänen selkäpiitänsä, kun hän ajatteli, että hän tässä vanhassa vieraassa rakennuksessa ehkä oli saattanut joutua yliluonnollisten asiain kanssa tekemiseen. Mutta koiranpenikat olivat kuitenkin olleet luuta ja lihaa; olihan hän tuntenut kädessään lämpimän, pehmeän turkin! Ja mistä tuli nyt tuo uusi lisä? Minkä nurkan huoneesta hän oli jättänyt tutkimatta, ja eikö ollut arvoituksellista, että ne pysyivät aina ääneti vain juuri siihen asti, että hän taas pääsi vuoteeseensa makaamaan?
Nyt hän aikoi antaa pikku rakin vikistä niin kauan kuin sitä halutti, ja kietoutui siitä syystä päättäväisesti peitteeseensä, mutta — hän ei kyennyt toteuttamaan aikomustaan. Hieno ynisevä ääni tunkeutui läpi hänen luittensa ja ytimiensä, ja hänen täytyi lopuksi taas nousta ja lähettää vikisijä muiden perässä ulos — mutta vain saadakseen toistaa saman leikin yhä uudestaan. Kuten silmänkääntäjän tyhjentymättömästä hatusta tulee taukoomatta kukkavihkoja ja kortteja, kanarialintuja, munia ja nenäliinoja, niin tuli pehmeästä olkikasasta koiranpenikoita, ja kauppaneuvos rupesi lopuksi — sillä kaikkeenhan tottuu — pitämään luonnollisena asiana sitä, että hänen oli koko yö heitettävä koiranpentuja ovesta ulos. Sitä tehdessään hän lohduttautui sillä ajatuksella, ettei hän koskaan ollut kuullut koiralla olevan enempää kuin yhdeksän penikkaa, ja tyynnytti, kymmenettä ulos heittäessään, mieltään sillä, että myönsi niiden voivan olla peräisin kahdesta emästä. Puolittain nukuksissaan, sillä hän tuli vähitellen uupuneeksi oudosta työstä, hän heti tuon kamalan äänen kuullessaan pisti kätensä vuoteen alle, tarttui yhä kovemmin vinkuvaa eläintä korvista ja heitti sen, tuskin enää tietoisena tilastaan, menemään, jääden odottamaan toisen ilmaantumista.
Vasta aamun hämärtäessä hän sai levon; eilis-iltainen puolittainen renki tuli kömpelösti kolistellen portaita ylös juuri kun kauppaneuvos viskasi seitsemättätoista ulos ovesta.
»Tuossa», huusi hän samalla, »on teille vielä yksi, ja seuraavan, joka vain vielä tulee huoneeseeni, minä heitän ulos ikkunasta, niin totta kuin nimeni on Hieronymus. Onko tämä majatalo oikeita ihmisiä varten, kun huone vilisee täynnä koiria!» Ja paiskaten oven kiinni niin, että ikkunat helisivät, hän heittäytyi taas vuoteeseensa ja kuuli vielä vain, kuinka renki otti tuon pienen rakin syliinsä, silitti ja hyväili sitä sekä kompuroi sitten, se mukanaan, alas portaita, kuten oli tullutkin.
Sitten hän ei kuullut enää mitään; väsymys voitti vihdoinkin, ja hän vaipui syvään, milteipä sairaloiseen uneen, josta renki myöhemmin, määrätyllä hetkellä, tuskin sai hänet ravistetuksi hereille.