»Hm, tuo on kiusoittavaa», mutisi hän nousten istumaan vuoteessaan, nähdäkseen kynttilän paikan paremmin, ja painuen takaisin makuulle, kun näki sen olevan aivan irti seinästä. Palavasta talikynttilästä huolimatta hän kyllä vihdoin nukkuisi; mutta eipä vain, se oli suorastaan mahdottomuus, ja jos odottaisi sitä, että kynttilänpätkä palaisi itsestään loppuun, niin se voisi kestää vielä puoli tuntia ja kauemminkin. Ainakin neljännestunnin hän jo oli odottanut kiusaantuneena, yhä kärsimättömämpänä että se käytäisiin noutamassa pois.
Tila kävi hänelle silloin sietämättömäksi, ja hän päätti nousta vuoteesta sekä sammuttaa jo käryävän kynttilän. Saattaisihan hän kääntää sen ylösalaisin, ja häntä suututti, ettei ollut jo aikoja sitten tehnyt sitä. Ajatuksissaan hän suoritti tuon työn viisi tai kuusi kertaa perätysten, sillä hän aikaili nousta juuri lämmenneestä vuoteesta, ja käänteli silloin tietämättään oikeata kättään; mutta kynttilä jäi kyllä ennalleen ja lepatti edelleen. Epätoivoisen päätöksen tehden hän lopuksi heitti peitteen ylleen, heilautti molemmat jalat vuoteesta ja työnsi ne tohveleihinsa sekä astui pari askelta kynttilää kohden, kun hän äkkiä säikähtyneenä pysähtyi ja jäi kuuntelemaan, kuin olisi ulkoa käytävästä kuullut jotakin. - Jos neiti olisi tullut sisään juuri nyt ja nähnyt hänet sellaisessa puvussa! Ensi säikähdyksessään hän todella aikoi paeta takaisin vuoteeseensa, mutta — vuoteen alla kahisi jotakin oljissa, ja hän silmäsi nopeasti sinne: siellä saattoi olla hiiri. Paitasillaan hän ei enää kuitenkaan voinut jäädä seisomaan, ja kääntyen nopeasti ja päättävästi kynttilään päin hän juuri kumartui ja ojensi kättänsä, sen ottaakseen, kun ovi avautui ja neiti ilmautui samassa tarkoituksessa kynnykselle.
»Jeesus Maria!» huusi hän, aivan kuin olisi nähnyt aaveen, kun näki edessään miehen, joka ei suinkaan ollut vastaanottokelpoinen, ja samalla hetkellä, kun säikähtynyt neiti uudelleen läimäytti oven kiinni ja katosi jäljettömiin, peräytyi kauppaneuvoskin vuodettaan kohti, ällistyneenä mutisten: »Pyydän tuhannesti anteeksi!»
Kun kauppaneuvos lopuksi jälleen pisti päänsä esiin sen yli suojaksi vedetyn peitteen alta, paloi kynttilä, jonka molemmat olivat jättäneet paikalleen, levollisesti edelleen, eikä toista vuoteesta-nousemista nyt käynyt ajatteleminenkaan. Se hirveä nainen saattaisi samassa aikomuksessa yhä vielä seisoa oven takana ja jälleen valita saman onnettoman hetken sen avaamiseen. Sen täytyi palaa loppuun, ja aivan kuin epätoivoisesti itsensä voittaen hän vihdoin sulki silmänsä, vakaasti päättäen nukkua, olipa huoneessa valoa tai ei. Siitä huolimatta hän ei kyennyt sitä tekemään, ja noin puoli tuntia hän lienee maannut unen ja valveillaolon rajamailla, kun loppuunpalanut sydän vihdoinkin kaatui, lehahti vielä kerran heleään liekkiin ja sitten sammui.
»Jumalan kiitos!» voihki kauppaneuvos, vain puolittain tietoisena tilastaan, ja kääntyi nyt päättäväisesti oikealle kyljelleen, saadakseen korvatuksi, mitä oli menettänyt niin kevytmielisesti uhratusta yörauhastansa. Silloin hän kuuli taas vuoteen alta kahinaa, mutta tällä kertaa paljon kovempaa kuin äsken sekä samalla hiljaista vikinää, aivan kuin siellä olisi maannut kissanpoika tai jotakin senkaltaista.
»No se vielä puuttui!» murisi kiusaantunut vieras hiljaa ja kiukkuisesti, »mikä siellä nyt taas on?» — Hän kuunteli hetkisen, mutta kahina taukosi, ja hän alkoi juuri saada uudelleen unen päästä kiinni, kun se taas alkoi ja entistä kovempana.
»Hyvä Jumala!» sanoi kiusautunut kauppaneuvos, väkivalloin tukehduttaen kirouksen, »eikö tuollainen voi tehdä epätoivoiseksi terveintäkin kristittyä! Ja tällaisessa minun pitäisi vapautua keltaisesta hypertrofiastani!»
Kahina ja vikinä tuli nyt kovemmaksi, ja vuoteessa olijalle kävi pian epäilemättömän selväksi, että joku koiranpenikka oli tehnyt makuusijan itselleen juuri vuoteen alla oleviin olkiin ja että sitä nyt kiusasivat kirput ja pahat unet. Mutta omaa nukkumistaan hän näin ollen ei voinut laisinkaan ajatella, eikä myöskään tullut kysymykseenkään huutaa paikalle palvelusväkeä, ja kauppaneuvos päätti vihdoin, kahinan ja vikinän yhä lisääntyessä, nousta vielä kerran vuoteestaan ja heittää pienen rauhanhäiritsijänsä ulos ovesta. Nyt enää ei tarvinnut pelätä päällekarkausta kynttilän takia.
Tunnustellen varovaisesti tohveleitaan, jotka hän nopeasti veti taas jalkaansa, kumartui tuo arvon mies, pää hiukan taaksepäin taivutettuna, kun hänen täytyi painaa sitä vuodetta vastaan, vuoteensa edessä lattiaan ja etsi oljista kädellään suuttumuksensa esinettä. Kauan ei kestänytkään, kun hän sai kiinni koiranpennusta, joka kosketuksen tuntiessaan vikisten kääntyi selälleen, tarttui sen turkkiin ja vei sen, kömpelösti pystyyn noustuaan, ovelle. Kompastuen kynttilänjalkaan, jota hän ei ollut enää ajatellut, hän kuitenkin lopuksi löysi salvan, avasi sen ja heitti vikisevän rakin ulos, säestäen tätä tekoaan hiljaisella, mutta sitä hartaammalla kirouksella.
»Kas niin», sanoi hän sitten, kun ovi oli taas huolellisesti pantu säppiin, »kas niin, nyt on sekin surkea juttu lopussa, ja pääsenpä kerran ainakin lepoon. — Oi, minun maksani!»