5. VIHERIÄ KAMARI
»Jumalan kiitos, päivä on päättynyt!» mutisi kauppaneuvos hiljaa itsekseen, kun hän, istuinpatja toisessa sekä sateensuoja ja päällystakki toisessa kädessä kulki matkalaukkua ja kynttilää kantavan neidin seuraamana portaita myöten ylös »viheriään kamariin». »Nyt nukutaan yö hyvin, ja sitten voi tässä jatkaa virkein voimin matkaansa. — Ah, tämäkö on viheriä kamari?» keskeytti hän tuumailunsa, kun hänen tiennäyttäjänsä työnsi auki jonkinlaisen ullakkokomeron ja pyysi häntä tulemaan lähemmäksi, »hm, se on varsin yksinkertainen».
»Niin, meillä on täällä tosiaankin hiukan ahtaat tilat, herra Mahlhuber», sanoi neiti, ja kauppaneuvos kääntyi nopeasti, milteipä säikähtyneenä häneen päin. Mutta samassa hänen mieleensä juolahti matkustajakirja, ja hän nyökkäsi myöntäen päällään neidin jatkaessa anteeksipyyntöjään huoneen puolesta, ylistämällä sensijaan vuodetta, jossa herra Mahlhuber makaisi kuten Abrahamin helmassa.
Kauppaneuvoksen mielestä tuntui hiukan epäselvältä, millaista se tulisi olemaan, ja hän laski permannolle tavaransa, avasi katolle päin olevan ikkunan, nosti painavaa höyhenpatjapeittoa, laski sen tutkivin, hiukan epäluuloisin katsein takaisin ja katsoi sitten kynttilää, jonka neiti oli asettanut pöydälle. Kun kaikki oli sikäli valmista, vetäytyi tämä nyt takaisin ovelle ja näytti vain odottavan vieraan enempiä määräyksiä tai kenties hänen kiitostaan siitä, että vuode oli niin oivallinen. Mutta kauppaneuvos ajatteli vain lepäämistä ja rupesi aukomaan takin nappeja, luoden olkapäänsä ylitse katseen emäntäänsä, nähdäkseen eikö tämä merkki ollut kyllin selvä.
»No, herra Mahlhuber, onko kaikki niinkuin olla pitää?» sanoi tämä vihdoin, kykenemättä lähtemään paikalta saamatta suosiollista tunnustusta, »oletteko tyytyväinen?»
»Täydellisesti; nukkukaa oikein hyvin!» sanoi kauppaneuvos.
»Toivotan hyvää unta!» sanoi neiti. »Ja kun ette enää tarvitse kynttilää, pyydän että ystävällisesti panette sen oven eteen lattialle; noudan sen siitä myöhemmin. — Niin, nähkää hauskoja unia!» lisäsi hän, hymyillen kohteliaimmalla tavallaan, ja katosi sitten, vieraan hiljaa mutistun kiitoksen seuraamana, kuten oli tullutkin.
»Viheriä kamari!» mutisi tämä edelleen, kun näki olevansa yksin ja katseli päätään pudistellen ympärilleen pikku huoneessa, jonka rajoina oli kolmella taholla valkoinen kalkkiseinä ja neljännellä, jonka vieressä vuode oli, kalteva, höyläämättömistä laudoista tehty väliseinä, »viheriä huone? Koko pesässä ei ole viheriäistä pilkkuakaan! Ja lakaistu täällä ei ole sitten kun viime viikolla — vuoteen alla olkia, ja tuolla nurkassa pari vanhoja saappaita. — Hm, hm, Dorothee on loppujen lopuksi oikeassa, ja parasta olisi ollut, että tohtori Mittelweile olisi itse lähtenyt matkalle. Hyvä Jumala, tyyni, rauhaa rakastava mies, mitä kaikkea olenkaan jo tänään kokenut ja tehnyt ja — kärsinyt — hm, hm. No, nyt on ainakin ilta, ja suokoon rakas Jumala meille rauhallisen yön.»
Näin sanoen kauppaneuvos veti yömyssyn korvilleen — sillä hän oli yksinpuhelun aikana täydellisesti riisuutunut — ja nosti oikeaa jalkaansa, mennäkseen korkeaan vuoteeseen, kun hän tuli ajatelleeksi kynttilää ja sitä hänelle annettua tehtävää, että se olisi pantava aivan oven viereen. Kynttiläsaksia ei kaiken lisäksi ollut vadilla, eikä kauppaneuvos vihannut mitään niin suuresti kuin kynttilänsydämen katkua. Vetäen siis jalkansa takaisin hän otti kynttilän ja vei sen, sitä ennen kuitenkin vielä kerran pantuaan tohvelit jalkaansa, määrätylle paikalle ja nousi sitten, syvään ja kiitollisesti huokaisten, hyvin pehmeään, mutta hiukan isoon vuoteeseen. Siinä hän veti peitteen leukaansa saakka ja odotti nyt, että neiti noutaisi kynttilän, sillä sitä ennen hän ei kuitenkaan voisi nukkua.
Mutta hetki toisensa jälkeen kului, eikä neiti tullut; oven raosta veti hiukan, ja liekki lepatti sinne tänne, niin että tali valui isoina kimppuina alas. Ei kai tuosta vain koidu onnettomuutta?