Eräässä Baijerin viehättävässä pikkukaupungissa — ja Saksan kaikkien pienten ja suurten kaupunkien pitäisi oikeastaan määräysten mukaan olla viehättäviä — eli kertomuksemme sankari hiljaista elämää, kaikesta syrjässä.
Herra Hieronymus Mahlhuber oli vaatimaton mies, joka jo enemmän kuin viisitoista vuotta sitten oli muuttanut Gidelsbachiin, tuoden mukanaan kauppaneuvoksen arvonimen sekä Ludviginristin, ja joka nyt vietti siellä vanhan taloudenhoitajattaren kanssa päiviään levollisesti ja rauhallisesti. Mitä hän joskus oli tehnyt saadakseen niin hyvin arvonimen kuin ritarimerkinkin, sitä ei ole koskaan saatu tietää. Monet, ja erittäinkin Gidelsbachin äärimmäinen vasemmisto (mylläri ja saunanomistaja), halusivat väittää hänen saaneen molemmat juuri siksi, ettei hän ollut tehnyt mitään. Mutta kun se ei ollut ajateltavissa, ei se herättänytkään mitään vastakaikua porvariston ajattelevassa osassa. Antoivatpa Gidelsbachin asukkaat tuolle pienelle, pyylevälle vanhanpuoleiselle herralle vielä enemmän arvoa ja kohtelivat häntä kunnioittavammin juuri siksi, että hänen ansionsa olivat jonkinlaisen salaperäisen hämärän peitossa, ja näihin ansioihin kuului joka tapauksessa ja eittämättömästi se, että hän vain harvoin puhui niistä.
Mutta eräästä asiasta hän puhui, ja se olikin kai hänelle erikoisen mielenkiintoinen, kun se oli häntä lähellä. Se oli hänen maksansa. Hän oli nimittäin joko syystä tai aiheettomasti ruvennut epäilemään sen olevan kolme tuumaa liian ison ja pyrkivän laajetessaan täyttämään hänen vatsansa. Kaupungin molemmat lääkärit olivat, ja eihän muuta voinut odottaakaan, aivan eri mieltä siitä. Siten menetti toinen, joka tykkänään kielsi senlaatuisen taudin olemassaolon ja selitti sairauden ensin ruuansulatushäiriöksi ja sitten tyhmäksi luulotteluksi, hyvän potilaan, ja toinen, joka koputtelemalla ja kuuntelemalla kauppaneuvoksen rintaonteloa, kylkiluita, olkapäitä ja kaikkia muita ruumiinosia sanoi huomanneensa ainakin joitakuita huomioonotettavia ja arveluttavia mahdollisesti punaisen tai keltaisen hypertrofian tai maksan rasvoittumisesta johtuvan pilaantumisen oireita, sai hänet hoidettavakseen.
Herra kauppaneuvos Mahlhuber oli hyvin huolissaan terveydestään yleensä ja maksastaan erittäinkin, ja se selittää, että hänestä tämä oletettu luonnoton suurentuminen oli yhteydessä hänen päälaellaan aikaisemmin olleen, helposti ja onnellisesti leikatun paisekkeen kanssa. Hänellä oli luonnollinen kauhu kaikkia sellaisia asioita kohtaan, ja tuo muutoin aivan viaton paise oli näyttänyt hänestä hirveimmältä, mitä yleensä ihmisruumiiseen saattoi muodostua, kun sen, ollen aivojen välittömässä yhteydessä, täytyi olla seurauksiltaan arvaamaton.
Kun hänellä ei ollut mitään muuta tehtävää kuin juuri hänelle itselleen ylen kalliin henkensä suojeleminen, kuvaili hän mielessään sellaisten tautien kehityksen mitä räikeimmin värein ja oli vihdoin päässyt siihen tulokseen, että paisehermojen yhteys maksaan ei millään tavoin kuulunut mahdottomuuksiin, vieläpä että päälaella, täysin parantuneesta arvosta huolimatta, saattoi uudelleen esiintyä entisen kaltainen kipu ja tuoda mukanaan syöväntapaisia seurauksia.
Tohtori Mittelweile koetti kaikin mahdollisin keinoin saada hänestä poistetuksi sellaiset luulot ja todistaa hänelle, että hän saattoi odottaa syöpää yhtä helposti nenän päähän kuin arvettuneeseen ja täydellisesti parantuneeseen sekä hänen itsensä leikkaamaan paiseeseen. Mutta tohtori Märzhammer, hänen entinen lääkärinsä, levitti huvikseen siellä, mistä tiesi sen johtuvan kauppaneuvoksen korviin, sellaista tietoa, että »neule saattoi sisäpuolelta ruveta vielä kerran märkimään».
Tohtori Mittelweile, joka turhaan taisteli sellaista hupsuutta vastaan ja jonka täytyi joka päivä kuulla tuon aivan terveen miehen vanhat jutut ja valitukset, ei lopuksi tiennyt muuta neuvoa kuin lähettää hänet matkoille, ei kyllä mihinkään kylpylään, vaan katsomaan kerran kuukauden ajaksi ympärilleen maailmassa. Hänen potilaansa tarvitsi huvitusta eikä voinut sitä vähääkään saada muun maailman kanssa tuskin missään yhteydessä olevassa Gidelsbachissa. Mahlhuber oli siellä katkeroitunut ja kuivunut ja hänen täytyi päästä sieltä raittiiseen ilmaan. Myöskin hänen maksalleen ennusti tohtori siitä olevan mitä suurinta siunausta tuottavia seurauksia, kun näet mikään ei niin edistänyt, ja senhän saattoi hanhistakin huomata, maksan luonnotonta kasvua kuin toimettomuus ja liikunnon puute.
Mutta tohtori Mittelweilen oli nyt kamppailtava toista vaikeutta, potilaansa luonnonlaatua, vastaan joka rakasti lepoa ennen kaikkea. »Ei vain mitään kiintymistä! — ei vain mitään hätiköimistä!» Ne tulivat hänen tunnuslauseikseen, ja jos hän, paitsi demokraatteja, vihasi mitään maailmassa, niin hän vihasi seikkailuja. Mutta niinä hän piti viattomimpiakin tapauksia, jos ne vain veivät hänet pois hänen elämänsä tavallisesta, hiljaisesta ja miellyttävästä kulusta. Eikö hänen siis täytynyt pitää matkaa seikkailujen sarjana, ja olisiko hän milloinkaan saattanut vapaaehtoisesti päättää lähteä retkeilemään? Ei ikinä!
Koko avarassa maailmassa oli vain yksi kapine — kuten tohtori Mittelweile varsin hyvin tiesi joka todella vihdoin saattoi johtaa hänet tekemään sellaisen epätoivoisen päätöksen, ja se oli juuri hänen maksansa. Siihen tohtori turvautuikin, ja oireet kävivät sitten pian niin arveluttaviksi, että kauppaneuvoksen »raudanluja» päätös, joksi hän sitä nimitti, todellakin alkoi horjua, ja hän rupesi myöntelemään olevan mahdollista, että hän lopuksi sentään saattaisi lähteä matkalle.
»Teidän edessänne on vain kaksi tietä», oli tohtori, jolle juttu vähitellen alkoi käydä pitkäveteiseksi, sanonut hänelle kerran erään pitkän puheen lopuksi, »teidän täytyy istuutua vaunuihin tai teidät pannaan niihin makaamaan, kuten nykyiset kristilliset käsitteet määräävät. Sitäpaitsi ei vielä tiedä, riittääkö sekään teille, sillä sitä hulluutta, minkä olette saanut päähänne 'ratkeavasta neuleesta' — ja minä voin varsin hyvin ajatella, mistä se on peräisin — ei matkakaan saa juurineen irti, siihen tarvitaan jo perinpohjaisempi parannuskeino.»