»Sulkeudun nöyrimmin suosioonne, herra hallintoneuvos!» huusi vaaleaverinen mies ulos vaununosaston ikkunasta ja viittoi kädellään.
»… sioonne! — Piru vieköön sinut ja sinun hallintoneuvoksesi!» mutisi herra Mahlhuber hiljaa ja synkkänä itsekseen, katsahtamattakaan sinnepäin, mistä ääni tuli, sillä hänen huomionsa oli nyt ennen kaikkea kiintynyt pieneen matkatavarakasaan, joka oli pinottu laiturille ja jossa hän ei voinut huomata ainoatakaan omaa tavaraansa.
»Missä minun matka-arkkuni ovat?» kysyi hän, kun hänet valtasi hämärä aavistus uudesta onnettomuudesta, eräältä rautatieläiseltä, joka seisoi tavarain luona ja jonka tehtävänä näytti olevan niiden jakelu.
»Teidän matka-arkkunne? — En tiedä!» mutisi tämä, hampaitten välissä lyijykynän pää ja kädessä kapea kirja; hän näytti laskevan yksityisiä matkakapineita: »Kolme, neljä, viisi, kuusi —»
»Mutta niidenhän piti olla tässä!» huusi kauppaneuvos.
»En tiedä —seitsemän, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen — oliko ne määrätty jätettäviksi Lichtenfelsiin? — yksitoista, kaksitoista, kolmetoista, neljätoista.»
»Ei, vaan Müncheniin. Mutta minä kysyin senvuoksi tavarain purkajalta —»
Rautatieläinen käänsi päänsä syrjään ja viittasi lyijykynällään, muuttamatta ollenkaan kasvojensa ilmettä, kohisten poiskiitävään junaan olkapäänsä yli.
»Sinne meni!» sanoi hän sitä tehdessään niin totisesti kuin pieniä ryppyjä ja uurtoja täynnä olevat kasvot suinkin saattoivat ilmaista, ja merkitsi samalla pieneen kirjaansa saapuneiden ja luetteloissa olevien tavarayksiköiden oikeaksi huomaamansa summan.
Kauppaneuvos jäi tosiaankin ensi silmänräpäyksessä pelästyksestä sanattomaksi, sillä kaikista kovista kohtalon iskuista huolimatta eli hänelle vielä liian uusi se ajatus, että hän oli maailmassa yksin ja vain omassa varassaan, sellaisenaan. Mutta sitten, niinkuin meille usein elämässä tapahtuu, jos liian paljon onnettomuuksia äkkiä ja rajusti kasautuu yllemme, hän suorastaan naurahti ja näytti sitten heti senjälkeen taas niin vakavalta kuin olisi nielaissut nuppineulan.