Rautatieläinen katsoi häntä puolittain epäluuloisesti, puolittain hämmästyneesti; mutta kun hänen mielenkiintoaan herätti tavattoman vähässä määrin se, mitä matkustaja puuhasi, kääntyi hän sanaakaan enää sanomatta ja meni hitaasti töihinsä.
Kauppaneuvos jäi neuvottomana seisomaan siihen, missä hän paraikaa oli, ja harkitsi juuri, mitä hänen nyt olisi tehtävä, matkustettavako seuraavassa junassa tavaroittensa perässä vai ilmoitettavako niistä kirjeellisesti ja odotettava täällä niiden tuloa, kun eräs muu seikka antoi hänen ajatuksilleen uuden suunnan.
Hän ei ollut uskoa silmiään, kun hän näki nuoren sievän tytön, vaunussa olleen naapurittarensa, jonka hän luuli olevan ainakin puolitiessä matkalla seuraavalle asemalle, poliisin seurassa tulevan suoraan häntä kohden, ja hänen hämmästyksensä kasvoi, kun kaunotar mitä sydämellisimmällä tavalla puhutteli häntä »rakkaaksi sedäksi» ja puoleksi pidätetyin hymyin kertoi, että tuo »herra» — poliisi nimittäin — oli kysynyt häneltä, mistä hän oli tulossa ja mihin menossa, sekä kaikin mokomin vaatinut saada nähdä hänen setänsä.
Kauppaneuvos katsoi ensiksi poliisia ja sitten nuorta sievää tyttöä, ja samalla hän salavihkaa nipisti käsivarttaan, päästäkseen ensin vähitellen vakuutetuksi ennen kaikkea siitä, että hän ei uneksinut, vaan että hän todellakin koki nämä hupsut asiat aivan täysjärkisenä. Mutta siitä ei ollut epäilystäkään, ja poliisin siistiltä näyttävälle vanhalle herralle varsin kohteliaasti tekemä kysymys, kenen kanssa hänellä oli ilo puhua, saattoi hänet vihdoin täysiin tajuihinsa.
»Nimeni on Mahlhuber — kauppaneuvos Mahlhuber», sanoi hän hiukan itsetietoisesti, sillä kuninkaallisen virkamiehen edessä lakkasi kaikenlaatuinen tuntemattomana-olo. Lieneekö se ollut tarkoitus vai sattuma — kuka voi tutkia ihmissydämen salatut komerot? — mutta hänen päällystakkinsa avautui samassa hiukkasen, eikä poliisin tarkkaavaiselta katseelta jäänyt huomaamatta sen alla oleva ritarimerkki, joka äkkiä nosti leveille kasvoille kohteliaan hymyn.
»Suokaa anteeksi», sanoi hän varsin onnistuneesti kumartaen, »että olen häirinnyt teidän veljentytärtänne, mutta neiti kulki tuolla yksin matkalaukkuineen edestakaisin, ja noin neljännestuntia sitten pyydettiin meitä sähkösanomalla etsiskelemään yksinäistä tyttöä, jonka epätäydellinen kuvaus oli sellainen, että saattoi sen kenties sovelluttaa teidän veljentyttäreenne. Nuoren naisen piti luultavasti astua junasta Bambergissa, mahdollisesti jo Lichtenfelsissä. Herra kauppaneuvos suonee anteeksi —»
»Ei mitään, ei mitään», sanoi tämä, vastaten nuoren vieraan kiittävään katseeseen, »mutta — sattuipa tässä nyt! — kaikki tavarani menivät epähuomiosta Müncheniin, sensijaan että olisivat tulleet Lichtenfelsiin, ja kuinka minä nyt saan ne takaisin?»
»Oletteko jo lähettänyt sähkösanoman, herra kauppaneuvos?» kysyi poliisi, pitäen suurena kunniana sitä, että oli voinut antaa sellaiselle herralle neuvon.
»Sähkösanoman? — En — ja milloin voivat tavarani saapua takaisin tänne?»
»Pitääkö ne palauttaa tänne?»