»Pitää», sanoi herra Mahlhuber lyhyen vaitiolon jälkeen päättäväisesti.
»Ainakin yöjunassa —sallitteko, että toimitan asian teille?»
»Mielelläni», sanoi kauppaneuvos, ja nuori tyttö näytti tuon hieman kauan kestävän neuvottelun aikana, kun palvelushaluinen mies annatti itselleen tavaralipun numerot ja meni sitten ne mukanaan sähkösanomakonttoriin, seisovan kuin tulisilla hiilillä. Vihdoin oli kaikesta pidetty huoli. Tieto, että matkatavarat on palautettava tänne, oli jo asianomaisessa paikassa, ja poliisi oli lähtenyt toimiinsa. Kauppaneuvos Mahlhuber seisoi yksin nuoren vieraan tytön kanssa asemasillalla.
»Mutta nyt, hyvä neiti», katkaisi hän vihdoinkin hiljaisuuden, kuivaten samalla silmälasinsa ja pannen ne sitten taas nenälleen, »tahtoisin kuitenkin kaikitenkin pyytää teitä sanomaan minulle, mitä minulta oikeastaan haluatte, ja kuinka minä itse asiassa saan sen kunnian…»
»Niin suuressa kiitollisuudenvelassa kuin teille olenkin», sanoi nuori vieras tyttö punaiseksi sävähtäen, »en kuitenkaan saa antaa teille vielä tällä hetkellä täydellistä selitystä; mutta te olette tehnyt minulle ja eräälle toiselle suuren palveluksen, ja kenties tulee kerran aika, jolloin voin osoittaa kiitollisuuttani teille. Saanko vain pyytää teitä vielä saattamaan minut joelle, jonka yli minun on mentävä? Täkäläiset ihmiset eivät saa nähdä minun kulkevan yksin.»
»Se ei teitä paljonkaan auta, hyvä neiti», sanoi kauppaneuvos, jolle tämä pakollinen ritarillisuus alkoi käydä tukalaksi, »sillä heti kun pääsette virran ylitse, olette kuitenkin yksin, sillä minä vakuutan teille, että minä en aio enempää sekautua tähän minulle muutoinkin erittäin epämiellyttävään asiaan — asemani valtion kansalaisena ja maksatautini estävät minua —»
»Heti kun pääsen toiselle rannalle», keskeytti nuori nainen nopeasti hänen puheensa, »olen poissa kaiken vainoamisen ulottuvilta.»
»Vainoamisen?» toisti huolestunut kauppaneuvos, joka tunsi yleensä levottomuutta siitä, että hän auttaisi sellaisen pakenemista, jota poliisi oli tiedustellut, »ettehän vain ole tehnyt — tehnyt jotakin — jotakin pahaa?»
»En mitään pahaa», hymyili nuori tyttö. Tumma puna nousi hänen niin sanoessaan hänen lempeille piirteilleen, ja uskolliset silmät katsoivat niin avoimesti ja viattomasti kauppaneuvokseen, että tämän oli aivan mahdoton epäillä hänen sanojaan.
»Mutta mitä te sitten vielä vaaditte minulta?» kysyi kauppaneuvos, jonka hyvä sydän vastusti kaikkia muita itsekkäitä ja kauppaneuvoksellisia tunteita. »Mitä minun on tehtävä, jotta ainakin hetkeksi vapautan teidät jostakin — jostakin epämiellyttävästä tilanteesta?»