»Saatettava minut joelle, tai, jos tahdotte kruunata hyvyytenne, sen ylitse — siellä minulla on ystäviä.»
Kauppaneuvos pudisti päätänsä; koko juttu tuntui hänestä pikemminkin kuin sadulta, jota joku hänelle kertoi, ja jonka hän saattoi uskoa tai olla uskomatta — aivan niinkuin häntä halutti Mutta nyt hän ei voinut muuta kuin myöntyä, sillä pettää hän ei saanut tuota kenties onnettomien perhesuhteiden sellaiseen tekoon saattamaa nuorta tyttöä, ja jättää hänet nyt pulaan olisi ollut melkein samaa. Tarjoten hänelle siis sydämensä pohjasta huoaten käsivartensa hän vei kauniin suojattinsa — tai pikemminkin tämä vei hänet — kapeata polkua rantaan. Mutta kun hän noin puoli tuntia myöhemmin palasi ravintolaan, tilasi hän itselleen huoneen vuoteineen, söi hiukan, riisuutui, ja suljettuaan ja lukittuaan huolellisesti oven laskeutui kunnollisesti nukkumaan.
Tarjoilijalle oli annettu ankara määräys, ettei häntä saa häiritä ennenkuin hän itse nousee, ja sellaisin rauhoittavin tuntein, että hän on päässyt kaikista ikävyyksistä ja on muutaman hetken kuluttua poissa kaikesta vieraasta hälinästä, pani hän kätensä ristiin ja nukkui pian levollisesti ja makeasti.
Kauppaneuvos Mahlhuber oli lujasti päättänyt joidenkuiden narrien ja tunnottomien ihmisten pilkasta huolimatta lähteä kotimatkalle ensimmäisessä aamujunassa, heti kun saisi takaisin matka-arkkunsa.
8. HYÖKKÄYS
Matkat — niin, tulkoonpa vielä joku ja aikokoon lähettää hänet matkoille! Kyllä hän sille sanoo, mitä hänestä ajattelee! — Matkat — kaikenlainen irstas roskaväki matkustelee: valepukuiset tytöt, hirvittävät naiset hatturasioineen ja ilman päällyskenkiä — ja kuinka paljon rahaa silloin heitetäänkään menemään! Laupias taivas, mitä olikaan hän näinä kahtena päivänä maksanut yksistään vahingonkorvausta hatusta ja hatturasiasta, ikkunaruudusta, päällyskengistä, sitäpaitsi hänen matkatavaransa olivat menneet kaiken maailman tietä, hänellä oli ollut menoja sähkösanoman lähettämisestä ja majataloissa oleskelemisesta, ja kuinka häntä olikaan kohdeltu!
Erittäinkin Dorotheelle hän oli vihainen — Dorothee se joka tapauksessa varmaan oli panostanut hänen pistoolinsa — ja sitten hirveälle viheriähattuiselle naiselle, jonka kengät hän oli heittänyt ikkunasta ulos. — Eipä ihme, että kauppaneuvos Mahlhuber makasi pitkän aikaa muutoin varsin hyvässä vuoteessa valveillaan, turhaan koettaen nukkua. Myöskin maksa alkoi taas painaa häntä, ja leikattua paisetta hän puristi niin kauan, että siihenkin teki kipeää.
Matkat — Käsityöläiset matkustivat, ja sillä oli jokin tarkoitus; kyytimiehet matkustivat, kun heille maksettiin siitä; he tiesivät myöskin, mihin aikoivat, eivätkä kuljeksineet seuduilla, joihin eivät kuuluneet. Mutta hän, mitä oli hänellä, kauppaneuvos Mahlhuberilla Gidelsbachista, tekemistä täällä Lichtenfelsissä? Miksi hän oli täällä? Mitä hän täällä toimitti, ja mitä sellainen matka hyödyttäisi häntä? Pienentäisikö hänen maksansa? Hän olisi voinut vannoa, että maksa oli viimeisten neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluessa kasvanut puolitoista naulaa, se ulottui nyt hänen selkänikamiinsa, ja leikatun paiseen arpeen oli varmaankin eilinen vilustuminen vaikuttanut pahaa, sillä sitä poltti kuin tuli. Ja villakoiran pentu — hyvä Jumala, kun hän ajat teli sitä vikisevää paholaista, niin kylmänväreet kävivät vieläkin pitkin hänen selkäpiitänsä.
Sellaisissa ajatuksissa hän vihdoinkin vaipui levottomaan, virkistystä tuottamattomaan uneen, joka johti hänet jollei suorastaan jo koettuihin, niin kuitenkin muihin niiden kaltaisiin tuskallisiin elämyksiin. — Hän uneksi makaavansa Gidelsbachissa omassa vuoteessaan — mitäpä hän olisikaan antanut, jos se olisi ollut totta! — ja Dorothee oli juuri leiponut ja toi sisään ison ruisleivän, jonka pani peitteelle ja juuri hänen rintansa päälle. Hän ihmetteli yhä, miksi se oli tapahtunut, kun Dorothee toi toisen ja pani sen ensimmäisen päälle; hän aikoi huutaa ja panna vastalauseensa sitä vastaan, mutta ei saanut ainoatakaan ääntä kurkustaan, ja palvelustyttö tuli myöskin ja hinasi sinne kolmannen jättiläiskokoisen leivän, ja sitten viheriähattuinen nainen, ja sitten Otzlebenin majatalon neiti ylöskäärittyine hioineen ja pitkine kutreineen, ja sitten vaununosastossa ollut nuori tyttö, jonka setä hänestä oli tahtomattaan tullut, ja lopuksi kyytivaunun vaitelias matkustaja, jota hän oli pitänyt englantilaisena ja joka lopuksi oli sanonut hänelle: »Hyvää yötä, herra kauppaneuvos!» Hänelle tuli kauhea hätä, joka vei melkein järjen häneltä ja antoi hänelle nyt vihdoinkin, hänen kauan aikaa taisteltuaan heikkoutta vastaan, kylliksi voimaa syöksyä, kiireessä käteensä sieppaamansa sateensuoja muassaan, portaita alas, ja ulos talosta. »Minun kenkäni!» huusi viheriähattuinen nainen hänen jälkeensä; »Rakas setä!» sanoi nuori tyttö. »Mutta herra kauppaneuvos», virkkoi vanha Dorothee. — Hän ei kuullut eikä nähnyt enää, ja hän juoksi yhtämittaa, kunnes kauhukseen huomasi olevansa Gidelsbachin vilkkaimmassa osassa mahdollisimman vähissä vaatteissa, todellakin pelkässä paidassa, keskipäivän auringon heloittaessa. Jalat uhkasivat silloin kieltäytyä häntä palvelemasta, kylmä hiki nousi hänen otsalleen, ja painautuen nyt nopeasti läheisimpiä taloja vasten hän pingoitti sateensuojansa, ollakseen sen takana niin paljon kuin mahdollista piilossa kansanjoukon katseilta ja päästäkseen kotiinsa. »Hyvää huomenta, herra kauppaneuvos», sanoi vastaantuleva kamarikirjuri Weber. »Herrainen aika, tehän kuljette paljain jaloin!» — »Hyvää huomenta, herra kauppaneuvos!» nyökäytti hänelle päätään salaneuvoksetar Bentel vastapäätä olevasta talosta; »ah, olkaa hyvä ja tulkaa hiukan tälle puolelle, minulla on välttämätöntä puhuttavaa teille.» — »Hyvää huomenta, herra kauppaneuvos!» huusi sekatavarakauppias Bohne, jonka avonaisen oven ohitse hänen täytyi kulkea kylki peittämättömänä, »Herran tähden, te vilustutte!» — »Ei, mutta katsokaahan… tuolla menee yksi paljaassa paidassa!» huusi äkkiä muuan nuori, joutavanpäiväinen maleksija, joka seisoi jossakin nurkassa.
»Eläköön, eläköön!» kuuli kauppaneuvos unessaan poikien kirkuvan ja tulevan katua myöten yhä lähemmäksi, yhä kovaäänisemmin huutaen. »Mutta, herra kauppaneuvos», sanoi rakennusneuvoksetar Brilling, joka tuli katua pitkin suoraan häntä vastaan ja otti nopeasti ja pelästyneenä viheriät silmälasinsa nenältään. — Kauppaneuvos ei kuunnellut enempää, ei odottanut enää, vaan ryntäsi, välittämättä mihin joutui, ensimmäiseen eteentulevaan lukitsemattomaan taloon, jonka hän huomasi ja tavattomaksi helpotuksekseen tunsi. Hän muisti nimittäin, että tämän talon takaseinä rajoittui hänen omaan taloonsa, ja jos hän pääsisi huomaamatta ullakolle, joka oli yhteydessä hänen kattonsa kanssa, niin hän olisi pelastettu.