Niin nopeasti kuin jalat kannattivat hän juoksi portaita ylös ja oli ensimmäisessä kerroksessa vähällä työntää kumoon erään palvelustytön, joka hänet nähdessään pudotti täysinäisen vesisangon ja huusi apua. Hänen takanaan haukkui koira, huudettiin, paukutettiin ovia: hän pakeni kuin ajettu kauris ylös jyrkkiä portaita, ajattelematta yhtä vähän maksaansa kuin paisettaankaan, kunnes pääsi ullakolle, huomaten oven sinne olevan auki. Nyt hän oli pelastettu, juoksi läpi ensimmäisen huoneen, sitten läpi toisen, läpi kolmannen, kunnes vihdoin äkkiä saapui viimeisen katonkannattimen kohdalle. Siinä ei ullakko enää ollut laudoitettua, ja lattia loppui. Vain ristiin asetetut parrut, jotka olivat noin kolmen jalan päässä toisistaan, veivät siitä ylitse, mutta aivan hänen takanaan kaikuivat vainoojien huudot, eikä valitsemisen varaa ollut — hänen täytyi päästä ylitse. Hän hyppäsi ensimmäiselle parrulle, siitä toiselle — hän tunsi, kuinka silloin maksa löi vasten kylkiluita, kuinka veri sykki hänen päälaellaan olevassa arvessa, hän tahtoi pysähtyä, mutta ei voinut enää, hänen painava ruumiinsa oli kertakaikkiaan joutunut liikkeelle, hänen täytyi hypätä eteenpäin. — Ja hänen allansa ammotti synkkä syvyys — kuilu, jonka olemassaolosta hänellä ei ollut aavistustakaan ja jonka syvyyttä hän ei voinut aralla katseellaan mitata. Ja eri parrujen välimatka kävi pitemmäksi, ollen nyt kolme ja puoli, nyt neljä jalkaa; yhä hän hyppäsi ylitse, ja oli kuin hätä olisi siivittänyt hänet. Nyt ne olivat neljän ja puolen, nyt viiden, nyt kuuden jalan päässä toisistaan. Hengähtämättä hän kiiti parrulta parrulle eikä voinut huomata loppua, niin kauas äärettömyyteen ulottui vaarallinen tie, jota hän kulki ja jota pitkin jokin vahingoniloinen henki häntä kiidätti Tuskin hän vielä varpaittensa kärjillä ulottui kapeaan parruun, nyt hän horjahti, koetti saavuttaa uudelleen tasapainonsa, — turhaan, vielä hän uskalsi tehdä epätoivoisen hypyn lähimmälle parrulle, se räsähti, taittui hänen painonsa alla, ja kädellään, jota hän ojensi tarttuakseen pelastukselleen johonkin kiinni, kauppaneuvos löi vuoteensa vieressä olevaan valkoiseen kalkkiseinään niin, että hän, tuskanhiessä uiden ja kaikilta jäseniltään vapisten, heräsi ja hyppäsi pystyyn vuoteessaan. Ensi silmänräpäyksessä hänellä tosiaankaan ei ollut aavistustakaan siitä, missä hän oli.
Kova koputus ovelle saattoi hänet vihdoin sikäli ennalleen, että hän saattoi ajatella, ettei ollut juossut tuossa sopimattomassa puvussa pitkin Gidelsbachin katuja eikä myöskään syöksynyt alas ullakon parruilta, vaikkakin hänen jäseniään itse asiassa juuri sillä tavein pakotti. Mutta kuka koputti niin itsepintaisesti hänen oveaan? Ja hänhän oli antanut ankaran määräyksen — hän katsoi kelloaan, se näytti viittä, iltapäivällä, ja hän lienee nukkunut noin neljä tuntia —, ettei häntä saanut millään ehdolla häiritä!
»Oih, Dorothee», valitti kiusattu mies itsekseen, »jospa olisin noudattanut sinun enkä tuon kirotun tohtorin tahtoa, niin istuisin vielä nyt — sisään sieltä, piru vieköön! Kuka siellä on, ja miksi te hakkaatte niinkuin aikoisitte murtaa oven?»
»Minä en pääse sisälle», sanoi ulkoa ystävällinen ääni, joka ainakin oli miehen, »ovi on sisältä suljettu».
»Mutta kuka te olette, mitä te tahdotte?» huusi kauppaneuvos, jolla oli jonkinlainen epämääräinen aavistus siitä, että tämänpäiväisellä poliisilla saattoi olla jotakin lähempää tekemistä tuossa koputuksessa.
»Minulla on annettavana teille ilahduttava tieto», sanoi taas ääni ulkoa, »ja pyydän, ettette kainostelisi minun takiani».
»Kainostelisi?» murisi kauppaneuvos ja ojensi, puolittain harkitsevasti, toisen jalkansa vuoteesta; »mies luulee kai, että pukeudun hännystakkiin —. Mutta ilahduttava tieto? Luultavasti matkatavarani ovat saapuneet — Jumalan kiitos, että siitäkin vihdoinkin on päästy! Odottakaa hetkinen», huusi hän sitten taas kovalla äänellä ja niin pontevasti, ettei hän tähän saakka ollut ainoassakaan elämänsä vaiheessa sellaista pontevuutta osoittanut, »minä avaan heti»; nousi sitten vuoteesta, väänsi lukon auki, kiiruhti hiljaa tuskaisesti valittaen ja »Oi, minun maksani!» peitteen alle ja sanoi: »Sisälle!»
»Hyvää huomenta, herra kauppaneuvos!» kuului miltei yht’aikaa kuin »Sisälle», vieno, erittäin kohtelias ääni, ja huolellisesti sudittu ja käherretty pää, keskellä jakaus, mikä teki pään kantajan eittämättömästi hiukan tyhmän näköiseksi, kuroittautui samassa silmänräpäyksessä huoneeseen muun ruumiin seuraamana. Vieras oli muutoin hyvin hienosti, joskaan ei juuri aistikkaasti puettu: hänellä oli paksut kultaiset taikka luultavasti kullatut kellonperät, kaulahuivineulana jättiläismäinen korkokuvakivi, sormissa sormuksia, jopa vasemmassa korvassa hyvin pieni ja hyvin siro korvarengas; sitäpaitsi kiiltonahkaiset saappaat, alaspäin käännetty, posken alle suippeneva irtokaulus ja hyvin pitkät valkoiset kalvostimet.
»Kenen kanssa minulla on kunnia?» sanoi kauppaneuvos, joka, tuntien pukeutumattoman epämiellyttävää tunnetta sellaisen juhlapuvun edessä, vetäytyi, jos mahdollista, entistä syvemmälle peitteensä alle. »Te tahdoitte ilmoittaa minulle jotakin hauskaa. Minun täytyy pyytää tuhannesti anteeksi, että tähän aikaan päivästä —»
»Herran tähden, älkää ensinkään kursailko, hyvä herra kauppaneuvos», virkkoi vieras, joka oli turhaan katsonut tyhjää paikkaa, mihin panisi hattunsa, ja jonka vihdoin täytyi panna se täysinäisen matkalaukun päälle, missä se ei oikein näyttänyt pysyvän tasapainossa; »kuten olen kuullut, aiotte asettua asumaan tänne Lichtenfelsiin».