»Rautatien!» huokasi kauppaneuvos. »Lukuunottamatta leikkausta en tiedä maailmassa mitään sen epämiellyttävämpää tunnetta kuin on istuutuminen rautatievaunuun. Silloin esiintyviä odottamattomia tapahtumia: veturien yhteentörmäyksiä, höyrypannujen räjähtämisiä, junien peittymistä lumeen —»
»Mutta nythän on keskikesä!»
»Niinpä kyllä, mutta kaikkia tuollaisia kiihoittavia tapahtumia, joita nuoret, kevytmieliset ihmiset sanovat seikkailuiksi, vihaan minä täydestä sydämestäni, ja jos lupaatte minulle terveyden niiden avulla, niin olette ampunut ohi maalin. Pelkäänpä niiden pikemminkin huonontavan tilaani, jos se ylimalkaan on mahdollista.»
»Rakas kauppaneuvos», lohdutti tohtori häntä, »meidän päivinämme teidän ei tarvitse pelätä seikkailuja rautatiellä enemmän kuin raastuvanoikeudessa; kaikki käy kuivaa, totuttua, tarkasti määrättyä latuaan. Jollette myöhästy junasta, ei teidän tarvitse luulla, että teille tapahtuu mitään tavatonta.»
»Siis matkaan!» voihki kauppaneuvos, ja »Jumalan kiitos!» sanoi tohtori Mittelweile portaita alas kulkiessaan, syvään huoahtaen; »kunpa kerran kuitenkin saisimme hänet niin pitkälle!»
2. MATKAVALMISTUKSET
Sinä päivänä oli Mahlhuberin talossa paljon touhua, sillä olihan valmisteltava matkalle mies, joka oli unhottanut maailman miltei tykkänään, aivan niinkuin sekään ei tiennyt hänestä mitään, ja joka näytti olevan niin eroamattomasti kiintynyt mukavuuksinsa, jotka kaikki hänen oli jätettävä mukaansa ottamatta, että ne olivat käyneet hänelle yhtä moneksi välttämättömäksi ja miltei ehdottomaksi tarpeeksi.
Mutta Durothee-rouva, kuudenkuudettavuotias taloudenhoitajatar, oli miltei vielä haluttomampi mukautumaan kuin hänen herransa. Hän sätti tohtoria, jonka olisi pitänyt, jos tahtoi saada lomaa, itsensä matkustaa eikä lähettää hänen herra-parkaansa »tuuleen ja tuiskuun», ja kieltäytyi aluksi itsepäisesti liikuttamasta sormeaankaan auttaakseen häntä syöksymään »onnettomuuteensa». Vasta kun hän näki, että kaikki hänen vastalauseensa jäivät tuloksettomiksi, selitti hän äkkiä että siinä tapauksessa on hänen velvollisuutensa lähteä itse mukaan, jottei hänen herra raukkansa joutuisi suojatta maailman myrskyihin, ja kun sitäkään ei hyväksytty, tahtoi hän toimittaa seuraksi ainakin palvelijan, asettaen sen ehdottomaksi vaatimukseksi suostumukselleen niin uhkarohkeaan ja kehnoon tekoon.
Tämä palvelija oli eräs hänen serkkunsa, jonka hän ilman muuta kutsuikin taloon auttamaan heti tavarain pakkaamisessa. Mutta serkkukaan ei löytänyt armoa kauppaneuvoksen silmissä. Herra Mahlhuber oli nyt kerta kaikkiaan päättänyt matkustaa yksin, ja — hänellä oli siihen aivan erikoiset syynsä. Pitäisikö hänen ottaa ristikseen ihminen, joka kertoisi sittemmin jokaisen hänen matkalla tekemänsä liikkeen, kaikki tottumattomuudesta vieraisiin tapoihin johtuvat kommellukset — ja hän oli kyllin viisas pelätäkseen tekevänsä sellaisia — tarkkaan ja perinpohjaisesti Gidelsbachiin palattua ja antaisi kapakkaväelle naurun ja irvistelyn aihetta? Ei, hän aikoi istuutua hiljaa kyytirattaille ja lähteä, — mihin? yhtäkaikki, ehkäpä, kunhan se vain voisi tapahtua kenenkään näkemättä, jonkun aikaa edestakaisin, asemalta asemalle, jotta ei vain joutuisi liian kauas pois, mutta se kaikki järjestyisi kyllä sitten myöhemmin, ja siinä asiassa hän sai ja saattoi tehdä mielensä mukaan, kunhan hän vain oli yksin.
Tuntemattomana hän myöskin tahtoi matkustaa. — Mahlhuber! Nimi kävi kyllä laatuun, sillä oli olemassa useita Mahlhubereitä, niin hyvin Gidelsbachissa kuin sen ympäristössäkin, mutta kauppaneuvoksen arvo hänen oli pidettävä salassa. Yksinkertaisesti Mahlhuber, Ludviginristin omistaja kuitenkin, sillä sitä hän ei saanut jättää pois napinreiästä, sellaista olisi voitu pitää kunnioituksen puutteena; mutta hän pitäisi sitä pikkutakissaan päällystakin alla, niin ettei se ainakaan tarpeettomasti herättäisi huomiota.